Lupaus: kuuntelen puhelinmyyjää kaksi lausetta

Olin juuri värjäämässä hiuksia, kun puhelin soi.
– Täällä Putte Puhelinmyyjä X-kustantamolta, hyvää päivää! (nimet muutettu :)

Olin tuskastunut. Mitä sotkuisempi homma on kesken, sitä varmemmin puhelinmyyjä soittaa.

– En osta yhtään mitään, olen sanonut sen jo ainakin tuhat kertaa. Kiitos ja heippa! Katkaisin puhelun välittömästi, ja aloin paasaamaan miehelle kuinka puhelinmyynti pitäisi kieltää. En halua ostaa mitään puhelimitse – en pikkuhousuja, sukkia, D-vitamiinia, katto- tai ikkunaremonttia, autotallin ovia, vakuutuksia, sähkö- tai nettiliittymiä ja aikauslehtiä – kaikkea tätä ja paljon muuta on puhelimitse kaupattu.

Haluan nähdä mustaa valkoisella, aina. Hölöttäähän voi mitä hyvänsä, sen hyvin tiedän itsekin. Mies rauhoitteli ja sanoi, että työtähän soittajakin vain tekee, eikä se ole mikään herkkutyö. Niinpä, tiedänhän minä. Olen itsekin tehnyt puhelintyötä, tosin tutkimushaastatteluja enkä myyntiä. Silti vastaaja ei kuunnellut usein sanaakaan mitä sanoin, vaan totesi ihan aluksi "en osta mitään". Joskus teki mieli sanoa väliin: "No, oikein hyvä juttu kun en voi mitään myydäkään." Juuri se, etten saanut selittää asiaani yhtään, teki tilanteesta epäreilun tuntuisen. Ymmärsin hyvin vastaajia, mutta olisin toivonut pientä, kahden lauseen pituista malttia. Jos vastaajaa ei sitten osallistuminen kiinnostanut, kiitin kohteliaasti ja lopetin puhelun siihen. Silloin jäi aina parempi mieli, olinhan saanut kertoa asiani, vaikka en saanutkaan vastaajaa osallistumaan tutkimushaastatteluun.

Ja nyt toimin itse samoin, täysin yhtä tylysti. Ei vain jaksa kuunnella diipadaapajaarituksia ja hiusvärikin kuivuu jo päässä kököksi. Sillä viime kädessä ihminen toimii aina toisin, mitä on eläessään oppinut. Tietää, ettei kannata syödä jouluna itseään ähkyksi, ja syö silti. Tietää, että pitäisi liikkua ja että ulkoilusta tulee  hyvä olo – eikä liiku. Tietää, että suojalasien käyttö voi säästää tänä yönä silmät samoin kuin kypärän käyttö voi pelastaa polkupyöräilijän hengen. Tiedämme paljon, mutta toimimme toisin. Annan kolme uuden vuoden lupausta:

1. Kuuntelen puhelinmyyjää kahden lauseen verran ja kieltäydyn vasta sitten.
2. Hankin pyöräilykypärän vihdoin ja käytän sitä. (ei auttanut, vaikka Helsingissä hevospoliisikin huomautti kypärättömyydestä ohittaessani hänet: "Ja missäs äidin kypärä on?" Lisäsin vauhtia, ja ajattelin jo mielessäni että olisi aika omituinen näky kaartaa muskarin pihaaan hevospoliisi laukkaamassa kintereillä. Ystävä raahasi sitten samalla viikolla kypäräliikkeeseen ja ostin ainoan isoon päähäni sopivan kypärän, mutta kun se oli miesten mallia, niin sinnehän se jäi - kaapin perälle.)
3. Kertaan kielioppisääntöjä Pirkko Leinon "Suomen kielioppi" -kirjasta. Tämän homman olen jo tavallaan aloittanut, sillä löysin juuri tästä kannettavasta pitkän ajatusviivan ( – ) ja vielä pidemmän ( — ). Eka tulee näppäinyhdistelmällä Alt+0150, ja toinen Alt+0151. Tietysti ne voi kaivaa jostain näppäinasetuksistakin, mutta sen homman opettelu jää ensi vuoteen. Mitä lupauksia sinä olet antanut?

Hyvää uutta vuotta 2016!

Miehellä on nostalgiakausi, skannaa vanhoja matkakuviaan 

ja katsoo JOKA PÄIVÄ dvd-levyltä Heikkiä ja Kaijaa.

~~~~~~~~~~~ 
Joulu tuli tänään uudestaan kylään, kun saimme amerikanpaketin :) Kiitos!

Posti on muuten ihan sekaisin, vaikka eivät ainakaan Suomen postista tunnusta ongelmia. Kaikki on heidän mukaansa hyvin, vaikka viikossa aiemmin saapuneet paketit seilaavat nyt yli kolme viikkoa. Eivätkä viiveet koske pelkästään amerikanlähetyksiä, sillä tilasin itselleni pienen joululahjan Briteistä ja se on matkannut meille jo yli kaksi viikkoa.

Eräs nettikeskustelija väitti, että Suomen tulli on tulppana. Siellä ei kuulemma enää selvitä pakettivyöryn alta, koska ulkomailta ostaminen on raketoinut räjähdysmäisesti. Kannattaisi siis miettiä uudestaan suunnitelmia yleisen alvin nostamisesta 25 prosenttiin – veronkorotukset eivät Suomea pelasta.

Kuopus otti tabletilla selfien itsestään.

Joulupäivän iltakuva

Joulu on jo voiton puolella, ja massut täynnä kinkkua ja laatikoita. Huomasin juuri, kuinka upea kuunsilta on joella, ja oli pakko mennä kuvaamaan vaikka kamera ei olekaan paras mahdollinen tämän tyyppiseen kuvaukseen.

Joulupukin eilinen vierailu oli suksee - ihan niin kuin aina. Kuopus leikki uusilla leluillaan yömyöhään saakka, ja yhdessä leikissä legobambi meni naimisiin, eli Saimin sanoin: "Tää poika menee nyt naimisiin" (heilutti samalla kädessään olevaa legobambia). Kysyin 3-vuotiaalta tietysti, että kenen kanssa poika menee naimisiin. "Noo, tää menee ykkin (=yksin) naimisiin", sanoi Saimi tietäväisellä äänellä. Naimisiin meneminen on ilmeisesti jokin paikka, ja sinne voi matkata yhtä hyvin kuin Rhodokselle tai Sisiliaan.

Ekaluokkalainenkin on viihtynyt koko päivän huoneessaan legoja kokoamassa, joten kiitos vain joulupukki :)

Uusi perinne: jouluaaton soutelu

Aatto 2015. Kun napsin ulkona pari kuvaa, katselivat lapset sisällä Lumiukko-piirrettyä. Tulihan siis sitä lunta, kumminkin.

Mies harmitteli, että meni jo marraskuussa kääntämään veneen ja nostamaan laiturin joesta ylös. Tänäänhän on mitä kaunein jouluaaton aurinkoinen souteluilma! Siitähän voisi tulla koko perheen jouluperinne, jos vain mahtuisimme kaikki samaan veneeseen :D

Ihmiset voidaan jakaa karkeasti kahteen ryhmään: jouluihmiset ja ei-ihan-niin-jouluihmiset. Meillä jouluihmiseksi voitaisiin kruunata tonttulakilla 11-vuotias tytär, joka on touhunnut läkähdyttävällä tarmolla jouluaskareissa ja valvonut samalla silmä tarkkana, että kaikki tulee "oikein tehdyksi". Hän on kuorinut porkkanat laatikkoihin, tehnyt piparitaikinaa ja paistanut pipareita jo neljä (4) kertaa, tehnyt yksin joulutortut, tehnyt piparitaloa, siivonnut, koristellut ja muistuttanut siitä, jos johonkin huoneeseen ei vielä ole laitettu kaikkia joulukoristeita. Aattoaamuna löysimme tytön tekemät ennakkojoululahjat kuusen alta - kuten jo monena aikaisempana jouluna.

En ole itse jouluihminen, mutta kun katson mikä merkitys perinteillä on lapsille, ymmärrän niiden syvällisen merkityksen. Perinteet muokkaavat meitä sosiaalisesti lapsesta lähtien, ja ne liittävät meidät tiettyihin ryhmiin ja kulttuureihin: suomalaisiksi, amerikkalaisiksi tai italialaisiksi. Silti kaikissa jouluperinteissä on tunnistettavissa oleva yhteinen pohja, vaikka muodot vaihtelevat. Suurin osa suomalaisesta perinteestä on vanhaa lainatavaraa muualta Euroopasta, Venäjältä ja Usasta. Tosin ruokaperinne on melkoisen kotikutoinen - lanttulaatikko tai rosolli ei maistu ranskalaisen suussa joululta. Tosin ei se maistu enää kaikkien suomalaistenkaan suussa.

Ihan kuin olisin ottanut tällaisia kuvia ennenkin. Kaunis aattoaamu souteluun.

Hyvää vihreää joulua!

Sodan melskeeseen kadonneet

Olen katsonut Edvin Laineen Tuntemattoman sotilaan ainakin kymmenen kertaa. Kaikista liikuttaviin ja tunteita herättävin kohtaus on itselleni se, jossa näyttelijä Kaarlo Halttusen esittämä Rahikainen laulaa gramofonin tahdissa "Elämää juoksuhaudoilla" -kappaleen. En tiedä varmasti miksi, mutta joka ikinen kerta silmiin nousevat kyyneleet.

Kappaleessa tiivistyy koskettavasti sodan kauheus sotilaan silmissä: sotakentillä pelinappulana toimiminen, yöllä kotiin kaipaaminen ja kalvava epätietoisuus siitä, näkeekö rakkaitaan enää koskaan.

Monen matkan määränpääksi tuli "sodan melskeeseen katoaminen".  Talvi- ja jatkosodassa kaatui yli 26 000 suomalaista sotilasta, ja kun miehet alkoivat loppua kentiltä määrättiin viimeisenä sotavuonna palvelukseen yli 24 000 vuonna 1926 syntynyttä miestä. He olivat siis nippa nappa 18-vuotiaita poikia. Ei ihme, jos kotona "äiti valvoo viel, huokaillen ja rukoillen puolesta rakkaan lapsosen".

Taistoihin tiemme kun toi,
Missä luotien laulu vain soi,
Emme tienneet, kun läksimme silloin,
Kuka joskus palata voi.
Elo tää juoksuhaudoissa on
Meille käskynä vain kohtalon,
Ja kenties matkamme määrä
Sodan melskeeseen kadota on
----
Mies yksin vain valveillaan muistelee,
Ja aatokset kauas kotiin harhailee.
Nyt varmaankin äiti siell' valvoo viel'
Huokaillen ja rukoillen puolesta rakkaan lapsosen.

Kappale löytyy erilaisina versiona ainakin Spotifystä ja YouTubesta, kuten lyhyempänä A. Aimon laulama. Kaikista eniten pidän sotamies Rahikaisen (Halttusen) eläytyvästä versiosta, joka löytyi joskus tuubista, mutta on jo poistettu. Halttunen on muuten loistava roolissaan.

Mitä muuten ajattelette YouTuben keskustelukommentista: "Finland is the only country with military walses?" 

Hyvää itsenäisyyspäivää!

Oikea mikkien tulva

Meillä eletään viimeistä kertaa pikkulapsen kyselyikää. Olo on samalla kertaa sekä haikea että helpottunut.
Kuopuksen puhe on kehittynyt jättiharppauksin muutaman kuukauden aikana, mutta 3-vuotis neuvolassa ohjeistettiin silti tilaamaan yksi arviokäynti puheterapeutille. En ole tilannut vielä aikaa, neljännen kanssa ei vaan jaksa enää hötkyillä. Terapia-ajatkin ovat kiven alla, uskon että joku tarvitsee niitä kymmenen kertaa meitä kipeämmin.

Meillä siis eletään mikkien tulvaa, mennään paakkaan (kauppa), joskus pitutaan sohvalta ja eilen tyttö näki kuvassa miehellä viisket. Viikon sisällä on ihmetelty, että "mikki paperi on seinässä?" (kysymys vessapaperirullasta), "mikki et laita viisi?" (mittasin neljä mitallista kahvinporoja) ja "mikki sinulla on pehmeä vatsa?" (silittelee äidin pömpöksi jäänyttä vatsaa).

Seuraava kyselyikä tulee kuopuksellakin murrosiässä tai sen kynnyksellä. Elämän suurimmat kysymykset ovat huomattavasti monimutkaisempia, eikä niihin vastaaminen onnistu enää samalla kun mittailee kahvinporoja. Mikä on elämän tarkoitus? Miksi minä olen syntynyt? Mitä kuoleman jälkeen on?

Niinpä, siinä sitä vastailee kieli keskellä suuta yrittäen olla samaan aikaan rohkaiseva ja viisas. Huomaan omien vastauksieni muuttuneen ajan kuluessa, en siis ole ihan samanlainen äiti kuopukselle mitä olen ollut esikoiselle. Toisaalta ihminen ei tule koskaan valmiiksi, joten onneksi voi toivoa antavansa kaikista viisaimpia vastauksia mahdollisena isoäitinä.

Ajatelkaa muuten, että oheinen kuva on otetu lokakuun loppupuolella. Puusta löytyi silloin vielä yksi syömiskelpoinen omena.

Maatalous - so last season?

Näin joulun alla tupsahtelee Citymarketilta sähköpostia, jossa kehotetaan ostamaan euron hintainen  "Tuottajalle kiitos" -possukortti, josta marketti sitten tilittää kaksi euroa suomalaisille sikatilallisille. Tämä on mielenkiintoista, kun samaan aikaan tuottajat ja kaupat ovat kaivautuneet yhä syvemmälle vastakkaisiin poteroihinsa. Kansanedustajan ja entisen sikatilallisen Sirkka-Liisa Anttilan mukaan kauppa halpuuttaa lihateollisuutta ja teollisuus siirtää mustan pekan tuottajalle. Peseekö kauppa siis mainettaan korttikampanjalla?

Vaikuttaa siis siltä, että yhä useampi sikatilallinen on vaikeassa tilanteessa. Toisaalta vaikeassa tilanteessa ovat monet muutkin suomalaiset. Leikkauksia suunnitellaan vähän joka suuntaan ja yhä useampaa on alkanut kismittämään, kuinka maataloustuet ovat keskustalaisille päättäjille pyhiä. Jos kaikilta muilta leikataan, mikä ihme pyhä sika maatalous voi silloin olla? Ei voi olla, eikä pidäkään olla.

Toista ääripäätä edustavat vartiaiset lopettaisivat koko maatalouden Suomesta. Kokoomuksen kansanedustaja Juhana Vartianen nosti maatalouden kannattavuuden siihen tapaan esille, että on  selvää että hänen ajatuksenaan on koko maataloustoiminnan alasajo. Koska: "Vauraus tulee kansainvälisestä työnjaosta. Tehdään sitä missä ollaan hyviä, muu ulkomailta."

Jatkuvan lässytyksen sijaan ehdottaisin sopimusta. Sovitaan niin, että ne jotka kannattavat suomalaisen maatalouden täydellistä lopettamista, syövät seuraavassa kriisitilanteessa ainoastaan Vartiaisen mietintöjä, selvityksiä ja raportteja - jälkiruuaksi saa nauttia vielä kolme torkkupeittoa.

BTW, Juhana on kovin pompahteleva henkilö. Tiedättehän, ensin pompahdus Ruotsista Suomeen ja sitten demareista kokoomukseen. Ei siinä mitään - liike on aina terveellisempää kuin paikoilleen jääminen. Odotan silti mielenkiinnolla, mikä on Juhanan seuraava suuri pompahdus. Voisiko olla vaikkapa muutto Helsingistä maaseudulle?

edit. Korjattu otsikosta väärä sana

Kuvat arjen piristäjinä

Kun kaamos alkaa painaa päälle, katselen aina kesävalokuvia. Niitä katsellessa, hiipii välillä mieleen osasinko olla onnellinen tuostakin hetkestä ja kykeninkö ottamaan siitä kaiken irti? Niin tai näin, ne tuovat silti toivoa ja lohtua - kesää voi alkaa odottaa joulun pyhien jälkeen :)

Ajattelin vielä edellispäivänä, että tähän vuodenaikaan ei ole ulkona mitään kuvattavaa - vain vesisadetta, kuraa ja pimeyttä. Olin aika yllättynyt, kun mies eilen näytti ottamiaan valokuvia. Toiset silmät - toinen näkökulma.

Ps. Yritän kirjoittaa tästä edes lähes päivittäin, jotta pääsen oikeaan kirjoitusvireeseen muuntyyppistä tekstintuotantoa kohti. Se flow...

Maahanmuutto ja maaseutu

Ajattelin pitkään, että tähän nauriiseen en koske. En, koska se on liian arvoladattu, liian leimaavaa - ajattelet asiasta ihan mitä hyvänsä. Valitset puolesi: olet rasisti, tai suvakki ja jos et ole meidän puolella, olet meitä vastaan. Huoh, muita sävyjä ei kertakaikkiaan ole olemassa!

Olen myös odottanut ja kaiketi uskonutkin, että päättäjät tekevät työnsä johon heidät on suurella rahalla palkattu: siis tekevät päätöksiä! Mutta ei kun ei.

Ensin muutama fakta:

- Suomeen on saapunut vuoden alusta alkaen 30 565 turvapaikanhakijaa.
- Suomen väestöön suhteutettuna tp-hakijoita on tullut neljänneksi eniten Euroopassa.
- Tänä vuonna saapuneet tp-hakijat ovat lähtöisin suurimmaksi osaksi:

•  Irakista 19 819
• Afganistanista 4 553
• Somaliasta 1 938
• Paljon puhutusta Syyriasta vain 751, eli 2,5% (Lähde: Migrin taulukko "Vireille tulleet turvapaikkahakemukset" ajanjaksolta 1.1.2015- 29.11.2015)

 - "Sisäministeri Petteri Orpo (kok.) arvioi marraskuussa, että Suomi myöntäisi turvapaikan vain joka kolmannelle hakijalle. Noin kaksi kolmesta turvapaikanhakijasta tulisi Suomeen elintason perässä" (Ylen uutinen).

Kaikista faktoista huolimatta tuntuu vallalla olevan vahva mielikuva siitä, että tulijat ovat syyrialaisia pakolaisia. Jos kaksikolmasosaa ei tule mitään pakoon, niin mikä on koko homman pihvi? Ajattelevatko EU:n päättäjät, että Lähi-idän monitahoiset ongelmat ratkeavat kun väestö siirtyy Eurooppaan?

Voisipa lohduttautua ajattelemalla, että tapahtukoon mitä hyvänsä, niin melskeet ovat kaukana täältä maalta. Mutta kun en voi, sillä vastaanottokeskuksia putkahtelee joka syrjäkulmalle kuin sieniä sateella. On vaikeaa ideoida mielekästä tekemistä pikkukylissä täysin eri kulttureista tuleville. Ulkona on pari tuntia valoisaa, jalkapalloa ei voi pakkasessa potkia, kirjastossa on lähinnä suomenkielisiä kirjoja, eikä suomenkieltäkään ole kovin motivoivaa opiskella kun ei tiedä saako jäädä vai ei. Viihdetarjonta on R-kioski, kyläkauppa ja pururata. Neljän seinän sisällä tilanteet kiristyvät, ja avot poliisilla on taas keikka tiedossa.

Nyt poliisi on herännyt, ja kehottanut perustamaan keskuksia vain niille alueille, jotka ovat riittävän lähellä poliisia. Ken uskaltaa, lukekoon Suomen Poliisijärjestöjen Liiton puheenjohtajan tuoreen blogipäivityksen "Työturvallisuutta". Lainaan päivityksestä kaksi huolestuttavinta kohtaa:

Näin pitääkin olla, mutta: vastaanottokeskuksia on sijoitettu ympäri Suomea, myös harvaan asutuille alueille. Siellä on perinteisesti jouduttu odottamaan sen yhden ja ainoan poliisipartion paikalle saapumista pahimmillaan tuntikausia. Tukipartio on yleensä toteutumaton haavekuva.

Tietoon on tullut tilanne, jossa ainoana paikalla ollut poliisipartio on joutunut taistelemaan tiensä ulos, kymmenien vihamielisten nuorten miesten piirittäessä sen. Vie aikansa, ennen kuin kotouttaminen on niin pitkällä, että maahanmuuttaja tajuaa suomalaisen virkamiehen koskemattomuuden. Meillä Suomessa poliisin kivittäminen ei ole kansanhuvi. Onneksi.

---

Pelkään pahoin, että kohta Suomessa kaduille tulee Ranskan mallin mukaisesti sotilaita. Ammattitaidon ja osaamisen kannalta sekin on parempi kuin tehtävien jakaminen siviileille täydennyspoliisijärjestelmän kautta.

Ehei, en kuvittele että kaikki tp-hakijat melskaavat ja ovat turvallisuusuhka. Eivät ole, vain pieni osa ja samasta osasta myös kaikki muut tp-hakijat kärsivät.

Olen onnellinen siitä, että olen saanut elää maassa jossa ei ole sotilaita kaduilla, piikkilankoja ja barrikaadeja. Samaa olen toivonut lapsilleni, mutta en ole enää millään tapaa varma Suomen tulevaisuudesta. Saako sanoa, että huolettaa ilman että on rasisti?

Edit. Lisätty yksi kappale

Bloggaamisen anatomia

Ihan sama mikä blogin aiheena on, bloggaaminen on aina jollain tapaa narsistista. Minäminäminä ja suuret ajatukseni. Ilman suurta "minää" ei ole kuitenkaan mitään kirjoitettavaa. Bloggaaminen eli kirjoittaminen on täysin verrattavissa kaikkeen luovaan toimintaan, kuten vaikkapa maalaamiseen, säveltämiseen tai elokuvien tekemiseen.

Luovuuden muodot ovat monia, ja jokaisella alueella on oma mitta-asteikkonsa jolla tuotoksia arvoidaan. Ja se mitta-asteikko sanoo, että Salvador Dali on suurenmoinen taiteilija, jonka yhdestä teoksesta voidaan maksaa kymmeniä miljoonia euroja. Sama mitta-asteikko toteaa kylmän rauhallisesti, että Matti Möttösen teos "Mäkäräinen hangella" kelpaa Töysän nuorisoseuran näyttelyyn ja on arvoltaan sata euroa.

Blogien arvottaminen on vielä helpompaa: tarvitsee vain katsoa kävijämääriä, ja hyvyys on todettu näin sekunneissa. Olen ajatellut asiaa pitkään, ja tullut tähän päätelmään: hyvä eli suosittu blogi a) tukee lukijansa, eli antaa vinkkejä, neuvoja, opastusta, viihdettä ja tukea lukijalle, tai b) haastaa lukijansa jollain tapaa, eli pohtimaan asiaa uudesta näkökulmasta, ärsyyntymään, suuttumaan - ja ajattelemaan. Muuta ei tarvita, menestysresepti on näin helppo. Kaikki menestysbloggareiden neuvot olla oma itsensä, rehellinen ja "blaa blaaa blaa" ovat turhia, koska viime kädessä kaikki lukijat hakevat teksteistä itseään (tarpeitaan). Puntit ovat silloin tasan: bloggaajat kertovat jotain itsestään ja lukijat etsivät teksteistä itseään. Ja koko kehä on vain inhimillistä toimintaa, siinä ei ole oikeaa tai väärää, ei hyvää tai pahaa.

Entä millaisia ovat bloggarit? Syksyn opinnot ovat saaneet minut lähestymään ilmiöitä kategorioiden kautta: joten tässä viisi hahmottelemaani bloggarikategoriaa.

Idealistibloggari palaa aatteen paloa ja julistaa ajatuksiaan, ideoitaan ja teorioitaan joko räjähtävän innostuksen vallassa tai kylmänrauhalliseksi näennäistutkijaksi heittäytyen. Blogien yleisö voi olla yhtä tulessa kuin kirjoittajakin, jolloin asioista ollaan kiivaasti samaa tai eri mieltä, tai sitten käyttäydytään kuin joukko lehmänhermoisia analysoijia iltapäivän viimeisessä seminaari-istunnossa.

Kunnianhimoisella maalintekijäbloggarilla on näkemys, visio ja päämäärä. Hän tietää mitä haluaa ja miten se muotoillaan. Hänellä on tyylitajua ja värisilmää, ja määrätietoisuus tekee hänestä kriittisenkin silmissä vakuuttavan.  On todennäköisintä, että kaikista bloggareista juuri tämä tyyppi menestyy, ja parhaimmillaan hänestä tulee harvinainen blogilla rikkaaksi -esimerkki.

Määrätietoisuuden tuoma menestys kuitenkin myös ärsyttää lukijoita, ja siksi hänet yritetään kampittaa.

Psykologibloggari hahmottaa kaiken keittiöpsykologian keinoin. Hän ei ole ostanut keltaista paitaa, koska hän halusi keltaisen paidaan vaan koska hän halusi keltaisen paidan. Kaikissa ihmisten teoissa ja sanoissa on piileviä merkityksiä, jotka vain hän voi syvällisesti ymmärtää. Hän tuo mieleen Platonin luolavertauksen, jossa hän ei tietenkään istu luolan perällä varjoja seuraillen vaan katselee valaistuneena luolan suuaukolta kahlehdittuja ihmisjoukkoja.

Kunnianhimoton sunnuntaibloggari kirjoittaa hajanaisesti milloin mistäkin ja hyppelehtii toiminnassaan tuonne ja tänne. Hänellä ei ole selkeää visiota, eikä maalia jota kohti hän kirjoituksissaan tähtää. Blogi on hänelle vähän kuin kaappiin piilotettu karkkipussi, joka kaivetaan esille kun makeanhimo iskee.

Aina avulias bloggari haluaa neuvoa, auttaa ja miellyttää. Hän keskittyy niihin kuviteltuihin toisiin (eli potentiaaliseen yleisöönsä) ja heidän haluihinsa ja tarpeisiinsa. Aina avulias haluaa yleensä olla pyyteetön ja kokee kaupallisuuden kiusallisena. Ainakin jos se tulee julki.

Kategoriat eivät ole jähmeitä ja toisiaan poissulkevia, vaan limittäisiä. Silti joku kategorioista painottuu aina enemmän kuin toinen.
**Tähän vähän teoriaa ympärille, aineistoa ja analyysia ja hepskukkuu - meillä on väitöskirja, gradu tai tutkimus tehtynä :)

Lehtiä, hiiriä ja susia

Missä talvi luuraa? Ei marraskuun puolivälin jälkeen pitäisi joulupukinmaassa enää haravoida pihalla lehtiä. Haravoiminen on kivaa, kun sitä tekee vaikkapa pari tuntia kuntoiluna. Kun haravoi viikkoja, niin homma alkaa maistua siltä itseltään - eli puulta. Onneksi nyt on trendikästä tietää, että koko huhkiminen on täysin turhaa: kyllä luonto hoitaa pois lehdet ja risukasatkin ovat tärkeitä siilien talvehtimispaikkoja. Siis kerta kaikkisen herttaisen ekologista ja luontoystävällistä ajattelua, ja kaiken huipuksi laiskottelemalla voi tuntea itsensä hikipinko-suorittajaharavoijia paremmaksi. Sinäkin siinä vielä haravoit vuonna 2015, ja puutut luonnon pyhään kiertokulkuun ja viet siileiltä kodin!

Valitettavasti tässä unelmatrendissä vaahterat tekevät poikkeuksen. Ei tarvitse olla puutarhatieteen maisteri todetakseen pihalla, ettei vaahteramattojen alla voi mikään kasvaa. Upeita puitahan ne ovat, pihan kuningattaria joten parempi vain niiata kiltisti haravan ja kottikärryn kanssa. Jotain turhautumisestani ehkä kuvaa se, että seitsemällä kottikärrykuormalla saa aikaan pienen kolon pihan täyttävään vaahteramattoon. Koivukujan lehtimattoon en kajoa ollenkaan, sillä haluanhan toki olla muotivirtauksissa mukana, köh.

Valo oli tänä aamuna todella erikoinen muutaman minuutin ajan. Melkein heti kuvien ottamisen jälkeen laskeutui taas tuttu marraskuinen hämäryys.

Haravoinnin lomassa voi muuten tehdä näppärästi luonnontieteellistä tutkimusta pihavieraista. Viimeksi haravoidessani huomasin tyhjentäessäni kottareita ensimmäistä kertaa, että lehtitunkion ja lyhimmän reittini välille oli tullut este. Iso este, oikea kakkaeste. Kuvailin sitä myöhemmin miehelle  "sellaisia papanoita isossa köntässä ja tai siis oikeastaan kaksi isoa läjää". Mies oli vakuuttunut siitä, että asialla on peura, ja itsekin olin sulkenut pois kissan ja ensiksi mieleen tulleen jäniksen epäiltyjen listalta läjän koon ja rakenteen analysoinnin perusteella.

No niin, väistelin siis kakkakasaa kiertämällä kottarien kanssa pari metriä sivummalta ja sitten... Kun tyhjensin viimeisen kottarin ja tyttökin huusi kyllästyneenä jo täyttä kurkkua "MENNÄÄN SISÄLLE", ajatukset harhautuivat ja kuljin jostain muualta, siis sitä lyhyintä reittiä. Ja sitten havahduin, ei kai... Ja kyllä kai. Kakkaläjässä oli kivat pyörän kuvat ja saappaan pohjassa oli biolannoitetta vaikka viidelle kasvimaalle. Olisi tietysti heti pitänyt siirtää kasa kulkureitiltä syrjään, mutta kun se oikeasti oli tosi ällö läjä, niin ajattelin siirtää ikävää hommaa seuraavaan päivään.

Pihalla käy siis todistetusti ainakin peuroja, ja eilen näin iltapimeässä jonkin peuraa matalamman ison ja ruskean vilahtavan roskiksen lähellä. "Kettu se on", sanoin mielessäni, "sudet eivät ole ruskeita". Toivon, ettei näillä main ala pyörimään samoja susilaumoja, joita on meiltä katsottuna eri suunnissa noin parinkymmenen kilometrin päässä. En muista ikinä pelänneeni lapsena susia, en marjametsässä enkä suunnistaessanikaan. Sudet eivät edes tulleet mieleen, niitähän oli vain saduissa. En olisi siksi ikinä uskonut, että koulaisille järjestetään Etelä-Suomessa erityisiä koulukuljetuksia, "susikyytejä", kuten nyt naapuripitäjässä tehdään. Yhdestä susihavainnosta olen täälläkin kuullut jo pari vuotta sitten: hukaksi epäilty oli vieraillut ainakin yhdessä pihassa ja lumeen jääneistä jäljistä pääteltiin sudeksi. Niin tai näin, näillä tienoilla liikkuu sen verran paljon väkeä myös pimeään aikaan, että en aio ottaa asiasta ylikierroksia - ainakaan vielä.

Kaksi aurinkoa. Tällähän voisi melkein osallistua kuvakisaan, ruma muovituolikin on kuin symboliikkaa.

Viimeistään nyt täytyy hyväksyä, että kesä on jäänyt taakse. Aurinkoinen syksy tuntui jatkavan kesää ikuisuuksiin  ja ekaluokkalainen kävi vielä lokakuun puolella saunasta joessa vilvoittautumassa. Nyt maaseudun katuvaloton pimeys on laskeutunut, ja eilen katsoin haikeana, kun mies kiskoi veneen ja laiturin talviteloille - ja teki samalla yhden piha-asukin kodittomaksi. Mies kertoi, että laiturin alta kuului ensin kovaa rapinaa ja vähän ajan päästä vilisti piisami kovaa vauhtia pakoon.

Onneksi en ollut vieressä, piisami muistuttaa liikaa rottaa. En erityisemmin pidä hiiristäkään, mutta jos pitää valita rotan ja hiiren välillä - niin ehdottomasti hiiri. Lapset näkivät viime viikolla bussipysäkille talsiessaan kuolleen hiiren keskellä tietä. "Me katsottiin sitä läheltä ja sen viiksikarvatkin oli ihan jäässä", sanoi ekaluokkalainen jälkeen päin vähän surullisen kuuloisena.

Lokakuussa vaahteranlehdet olivat vielä puussa

Syksyn satoa ja muuta ajatusvirtaa

Emme ole omenaomavaraisia tänä syksynä kuten aiemmin. Koko omppusato on nyt jäätymässä lehtikasassa maassa ja puissa, eikä pakkasarkussa lohkoina ja soseina. Omenoita tuli vähän, ja nekin vähät ovat madonsyömiä ja rupisia. Tytär löysi pitkän etsimisen jälkeen peräti yhden syötäväksi kelpaavan omenan, ja siitä pikkusiskokin sai haukata toiselta puolelta.

Ei voi mitään, ja samaa ovat kertoneet muutkin. Viinimarjoja tuli sen sijaan tuli paljon, samoin mansikoita kypsyi vielä syyskuussa. Saimi tosin pisti vielä viime viikollakin yhden suuhunsa, mutta raaka ja jäinen makuelämys sai aikaan irvistyksen ja pois sylkäisyn.

Syksy on ollut uskomattoman kaunis ja kuulas, ja olen valosta erittäin kiitollinen. Vuosi vuodelta ovat pimeät syksyt ja talvet aina vain vaikeampi lusia. Maalla ei ole edes katuvaloja ja kyllä - viimeistään marraskuussa kaipaan takaisin kaupungin valoihin ja näyteikkunoiden taakse. Voisin uiskennella ihmisvirroissa, unohtaa pimeyden näyttelyissä, ostoskeskuksissa ja jouluvalaistuilla kaduilla. Se osa on minussa aina, enkä pääse sitä pakoon vaikka asuisin maalla tuhat vuotta.

Kuopus haravoi vaahteranlehtiä innoissaan.

Täällä on kuitenkin muita valoja, oikeastaan miljardeja sellaisia. Kun olimme juuri muuttaneet, vein pilkkopimeässä ja erittäin kireässä pakkasyössä roskapussia jäteastiaan vain sisävaatteet päälläni. Kun käännyin pilkkopimeällä roskiksella takaisinpäin, tuntui kuin olisin astunut suoraan estradille. Jokaista mitätöntä liikettäni seurasivat miljoonat...ei vaan miljardit tähdet. En muistanut kuinka upealta tähtitaivas voi näyttää pilkkopimeässä ja jähmetyin pitkäksi aikaa paikoilleni.

Espoossa asuessani olin kävellyt joskus myöhään illalla läheisille Kilon puoleisille pelloille, ja katsellut pimeässä taivaalle. Kaupungin valot kuitenkin haittasivat näkyvyyttä liikaa. Nyt sen sijaan näin täydellisen tähtitaivaan, ja vasta holtiton kylmätärinä havahdutti menemään takaisin sisälle.

Jokimaisema veneestä kuvattuna lokakuussa.

Elämässä on hetkiä joita ei unohda, ja se roskiskeikka oli juuri sellainen. Mitään maata järisyttävää ei tapahtunut, mutta se muutti jotain. Muistin jotain lapsuudesta, tai oikeastaan jotain paljon kauempaa. Jotain ikiaikaista, ehkä aavistuksia sellaisesta jota jokainen ihminen kantaa kaikista syvimmällä perimässään: ikiaikaista kokemusta pienuudesta, omasta vähäisestä ja ohimenevästä olemuksestaan maan päällä ja toisaalta ymmärryksen hetken siitä, että on kaikesta huolimatta osa sitä kaikkea. Osa maailmankaikkeutta, ja osa jotain isompaa päättymätöntä ja ääretöntä. Koska:

"We are all connected; To each other, biologically. To the earth, chemically. To the rest of the universe atomically.”
 Neil deGrasse Tyson

“The nitrogen in our DNA, the calcium in our teeth, the iron in our blood, the carbon in our apple pies were made in the interiors of collapsing stars. We are made of starstuff.” 
Carl Sagan 

Ps. Tätä postausta nyt lopetellessani, mies ja tytär tulivat joelta soutelemasta. Oli kuulemma hieno iltarusko, ja siis hienoin aika veneillä.

Miksi pojat syrjäytyvät kouluissa?

Meillä on erittäin innokas ekaluokkalainen. Poika kertoi aamulla lukeneensa ajankulukseen aapisesta KAIKKI syksyn aikana tulleet lukuläksyt. Lukusessio tapahtui tänään lauantaina ja ennen kello yhdeksää. Kunpa opiskeluinto säilyisi samanlaisena aina. Äitinä olen päässyt koululaisten kanssa helpolla: en ole koskaan joutunut patistamaan lapsia tekemään läksyjään, ainoastaan muistuttamaan ja sitäkin vain koulutaipaleen alussa.

Toisin on isossa kuvassa - pojat ovat syrjäytymässä koulutuksessa. Esimerkiksi suurten kaupunkien parhaissa lukioissa vain kolmannes on poikia, ja joissain suosituimmissa huippulukioissa poikien määrä on pudonnut alle viidennekseen. Haloo, viidennekseen!

Toimittaja Saska Saarikoski kertoo kolumnissaan, että Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tasa-arvokeskuksen, Minnan, mukaan huoli pojista on turha. Kyllähän Minnakin on huolissaan koulutuksen sukupuolijakaumasta, mutta ei poikien pärjäämisestä koulussa vaan siitä, että tytöt vieroksuvat matematiikkaa. Minnan mukaan syy matematiikan karsastamiseen ei löydy tytöistä itsestään, vaan opetusmateriaaleista, opettajan sukupuolesta ja kokeiden tehtävänasetteluista. Poikien huono koulumenestys sen sijaan johtuu vain ja ainoastaan pojista itsestään. Minna tietää: "Oppimista tukevat asenteet ovat vahvempia tytöillä ja oppimista haittaavat asenteet vahvempia pojilla."

Siitäs saitte pojat! Toisaalta millaisia muita tutkimustuloksia ja -näkemyksiä voi vaatia tasa-arvokeskukselta, jonka nimi on "Minna". Vähän niin kuin englanninkielen koulutuskeskus olisi nimeltään "Hej då" tai kauneuskeskus "Finni".

"Millä eri tavoilla osata-sana on kirjoitettu?"

 "Etsi tekstistä liikkumista kuvaavat sanat."

(ekaluokkalaisen Aapinen)

Mutta miksi pojat sitten syrjäytyvät kouluissa? Vastausta kannattaa lähteä hakemaan opetusmetodeista. Amerikkalaisopettaja Tim Walker kehui aiemmin vuolaasti suomalaisia kouluja ja toimi itsekin Suomessa opettajana, mutta käänsi myöhemmin kelkkansa ja lopetti opettajan työnsä. Walker kertoo kyllästyneensä perinteisiin suomalaisiin opetusmetodeihin. Hän ei puhu missään vaiheessa erikseen pojista oppijoina, mutta olen varma siitä että Walkerin esiin nostama oppikirjavetoisuus ja arvosanakeskeisyys on tärkeä syy siihen, miksi pojat vieraantuvat opetuksesta ja myöhemmin syrjäytyvät koulutuksessa. Walker haluaa muutosta: oppilaskeskeisyyttä opetukseen ja motivointia oppimiseen leikin avulla.

Niinpä! Tietääkseni joitain askeleita siihen suuntaan ollaan jo otettu, mutta vanha oppikirjavetoisuus jatkuu edelleen, eikä vähiten siksi että meidät kaikki on totutettu "vastaus löytyy kirjoista" -ajattelumalliin. Oma ajattelutyö ja asioiden keksimällä oppiminen ovat pannassa. Tästä seuraa, että innovatiivisuus ja oppiminen eivät kuulu yhteen niin kauan kuin valikoidut tiedot annetaan valmiiksi pureskeltuina, pieninä annospalasina kirjojen sivuilla ja samalla tiedon omaksumisella tarkoitetaan sitä, että osaa lauseet ulkoa.

Laiva kääntyy hitaasti, eikä asiaa auta se, että opetushallituksessakin suuria intohimoja herättää enemmän seiskan poikkiviivan on-off -leikki kuin uudet opetusmetodit. Toivon kuitenkin opettajille roppakaupalla rohkeutta ja intoa lähteä mukaan uudenlaisiin opetustapoihin, vaikka vanhempainilloissa osa kyselisikin kauhuissaan "missä kirjat ovat?". Maailma muuttuu ja vaatimukset sen mukana. Tietokoneiden muistikapasiteetti ja nopeus on jo tehnyt ulkoa opettelusta turhaa monessa oppiaineessa. Tärkeintä on osata etsiä, analysoida ja yhdistellä tietoa, ja tuottaa sen pohjalta jotain täysin uutta.

Koneuskovaiset sanovat, että tekoäly tulee korvaamaan koko ihmisen ajatustyön lähitulevaisuudessa, mutta sitä hetkeä odotellessa voitaisiin siirtää opetuksen painopistettä kirjoista oppilaisiin ja rohkaista lapsia itsenäiseen ajatustyöhön. On todennäköistä, että myös pojat hyötyisivät uusista oppimistavoista. Kysymys on vain siitä, uskallammeko luopua pänttäämiskeskeisyydestä?

Viikossa 8 300 €, maistuis varmaan sullekin?

Tai sitten ei. Joka tapauksessa TE-toimisto lähestyi minua kutsulla koulutusesittelyyn, jossa kerrotaan työmahdollisuuksista öljynporauslautalla Norjassa. Ei voi mitään, toiset työt vain saavat mielikuvituksen lentämään. Näin jo itseni korkealla porauslautan kannella nojaamassa telineisiin ja vääntämässä öljyistä mutteria auki yltä päältä liejussa ja tukka kypärän alta merituulessa liehuen. Hei vaan Suomi, täällä tehdään miljonäärejä! Piti kuitenkin tarkastaa netistä ennakko-odotusten suhde todellisuuteen, joten miltä kuulostaa?

Plussat:

+ Keskipalkka on 8 300 euroa työviikossa, eli 133 000 vuodessa (tieto on Taloussanomista vuodelta 2012, joten varmaan nykyisin enemmän :) Norjan kruunuina palkka on melkein miljoonan, ja aina sanotaan ettei työnteolla voi rikastua.
+ Työviikkoja on vuodessa vain 16, muuten ollaan lomalla maissa ja silloin voi olla myös pieniä koulutuspätkiäkin.
+ Lautalla työskennellään täyshoidossa. Ruokaa on tarjolla vähän väliä ja niin paljon, että suurin työriski on ylilihavuus (kyseinen "tieto" keskustelupalstalta). Pyykätä ei tarvitse, eikä siivota. Terveyspalvelutkin löytyvät ja vapaa-ajalla voi istua elokuvateatterissa, käydä kuntosalilla tai vaikkapa pelata työkavereiden kanssa.
+ Työtilannetta kuvaillaan valoisaksi, ja puhutaan jopa työvoimapulasta kun kokeneet konkarit ovat jäämässä eläkkeelle.
+ Parhaimmillaan hyvällä tapaa yhteisöllinen ja samaan hiileen puhaltava työpaikka, sillä noin erityislaatuisessa ympäristössä työkaveriin on luotettava - kaverista voi olla oma henki kiinni.

Ei ihme, että norjalaiset ovat kateellisia näille "miljonääriksi 16 viikon työllä" - öljyduunareille. Kateutta siis löytyy, mutta ei työntekijöitä. Yhtälö ei selvästikään toimi, joten mikä työssä sitten mättää?

Sumuun on jo joenrannalla asuessa tottunut, merisumu ei olisi uusi juttu (joo, kökkö aasinsilta). Viime viikolla pysäkille talsittiin aamulla hernerokkasumussa.

Miinukset:

- Lautalla tietysti työskennellään viikkoja yhteen putkeen, joten perheelliselle työajat ovat raastavia ja perhesuhteet koetuksella. Palataan peruskysymyksen ääreen: voiko rahalla korvata vanhemman läheisyyttä?
- Keskustelupalstalla kuvaillaan, että työ on todella raskasta ja vaarallista. Työpäivät ovat pitkiä, vapaa-ajantilat pieniä ja työntekijät tulevat kymmenistä eri kulttuureista. Harvoin työelämässä tulee kaikkien kanssa yhtä hyvin juttuun, mutta kuvittele myös asuvasi ja viettäväsi vapaa-aikasi sen työpaikan mänteimmän tapauksen kanssa.
- Turvallisuussyistä on hyvä hallita myös norjankieltä, jota aika harva taitaa pelkän ruotsin pohjalta osata.
- Keskipalkka voi antaa väärän kuvan palkkatasosta, joidenkin keskustelujen mukaan todellinen öljyduunarin palkka on "vain" 60 000 - 80 000 euroa vuodessa. Myös öljyduunareilla on hyväpalkkaiset pomot, joiden palkat nostavat keskiarvoa.
- Norja on maailman kallein maa.
- Jos lautalla sattuu jotain ikävää, voivat olosuhteet olla todella armottomat. Myrsky kaatoi venäläisen öljynporauslautan ja lautta upposi 20 minuutissa. Vain 14 saatiin pelastettua, ja 50 katosi meren aaltoihin joulukuussa 2011.
- Vaikka on myös öljynaisia, on tämä jokseenkin selvä miestyö. Nappuloita voi painella kumpi hyvänsä, mutta monessa työtehtävässä vaaditaan silkkaa raakaa voimaa. Lisäksi olo voisi olla yksinäinen miesjoukossa, ja sukupuoli toisi varmasti ennakkoluulot esiin työkavereissa. Pitäisi olla ainakin kaksi kertaa pätevämpi kaikessa mitä tekee keskivertojannuihin nähden.

Päätin jättää miljonäärikoulutuksen väliin, ja olen varma että ihannetapauksia (nuoria, hyväkuntoisia ja perheettömiä miehiä) on hakeutumassa koulutukseen pilvin pimein. Mutta hei, jos norjalainen öljynporausfirma nyt lukee tätä ja haluaa kirjoittavan, ei ihan niin nuoren naisen palvelukseensa, keskustelen mielelläni aiheesta lisää.

Uskomaton epäonnen maanantai

Aamuyöstä heräsin kahteen lähes yhtä aikaiseen ääneen: mies veti töihin lähtiessään ulko-oven perässään kiinni ja samalla palohälytin piippasi pariston loppumisesta. Opetus 1. Jos päivä lähtee käyntiin palohälyttimen piippauksella, on suuri todennäköisyys ettei päivästä tule paras mahdollinen. Näin jälkeen päin ajatellen palohälytin selvästi yritti varoittaa myös epäonnen päivästä.

Epäonnen ketju alkoi, kun vein tytärtä tanssitunnille. Liikennevaloihin pysähtyessä painoin jarrupolkimen... pohjaan...eikun siis vielä pohjemmalle...ei kun vielä vähän enemmän pohjaan. Tuntui, että jarrupoljin tulee pian nokasta ulos, kun poljin liukui pikkuhiljaa aina syvemmälle ja syvemmälle. Jätettyäni tytön tanssimaan tutkailin kaupan parkkipaikalla autoa joka suunnasta, enkä huomannut mitään hälyttävää. Tilannearvion jälkeen hain tyttären ja heti ensimmäisessä risteyksessä konetauluun syttyi punainen varoitusvalo ja muistin syövereistä nousi mieleen yksi autotekninen sana: "jarrunesteet". Mieleen palautui myös edellisenä päivänä nenään tunkenut outo, kemiallinen haju, jonka olin  ajatellut tulevan edellä ajavasta vanhasta matkailuautosta.

Vian laatua ei tarvinnut kauan arvailla, sillä pian roiskeläppä ja etupyörä olivat jarrunesteestä märkinä. Jarruton auto täynnä lapsia ei ole edes Kimi Räikköselle suositeltava yhdistelmä, ja onneksi auto saatiin ajettua kiinni olleen korjaamon pihalle seuraavaa päivää odottamaan (jarrut toimivat kyllä korjaamon pihallekin saakka, mutta ajonopeus oli 20 km/h). Mies muistutti tyynesti, että moottorijarrutusta käyttäen saa auton pysähtymään, jos jarrut eivät toimi. Opetus 2. Laite kuin laite, ota selville ainakin kaksi vaihtoehtoista tapaa pysäyttää se.

Joki varhain aamulla pari viikkoa sitten kuvattuna.

Maalla olo ilman autoa on kuin lokki ilman siipiä, tai kala ilman pyrstöä. Ymmärrät varmaan. Kotiin päästyäni ajattelin ottaa rentouttavan suihkun ja unohtaa automurheet. Kastelin itseni haalealla vedellä, laitoin päähän shampoota, väänsin hanan kuumemmalle - ja sain niskaani jääkylmää vettä. Koko hanasta ei tullut muuta kuin kylmää vettä! Kylmästä täristen kerroin ilouutisen miehelle: "No, nyt sitten poksahti lämminvesivaraaja." Olisipa asia jäänytkin siihen, sillä pian kävi ilmi etteivät lattia- ja kattolämmituskään toimi. Syyllinen on varmaankin se sunnuntain mystinen lumisadeukkonen, josta viime postauksessa kerroin. Olimme silloin kaukana pois kotoa, mutta on todennäköistä, että salama on lyönyt jälleen kerran ilmassa roikkuvaan sähkölinjaan tai lähelle maahan. Tällä kertaa isku sammutti kaikki lämmitykseen liittyvät laitteet, muuten sähköt pelasivat normaalisti ja siksi vian huomaaminen vei vuorokauden ajan.

Illalla nukkumaan mennessä kävin vähän ylikierroksilla ja odotin unentulon lisäksi että vesiputki halkeaa, talo liukuu jokeen tai hirvi juoksee ikkunasta sisälle. Juuri ennen nukahtamista nousin vielä ylös ja laitoin kännykän laturiin kiinni, sillä jos sähkökatko tulee on päivänselvää, että kännykän akkukin on juuri silloin tyhjä. Autosta saa tietysti virtaa - jos ei auto sitten ole korjaamon pihalla.

ps. Sulakkeiden vaihto ei palauttanut lämmityksen sähköjä, joten oli pakko tilata sähkömies käymään. Sähkärin piti tulla tänään iltapäivällä, mutta soitteli että on niin paljon vikakeikkoja että tuleekin huomenaamulla.
edit. kirjoitusvihreetja lisätty lause:)
edit2. Lisätty täsmennys, ettei saa käsitystä jarruttomasta autosta liikenteessä. Tylsää on, että auto katsastettiin juuri kesällä, eikä siitä ollut hyötyä tähän(kään) vikaan. Teiden huono kunto ei helpota autojen kunnossa pitämistä. Isojen asfalttiteiden ajoradan montut on täällä "hoidettu" laittamalla liikennemerkki varoittamaan rikkoutuneesta tienpäällysteestä (ja olen huomannut, että tämä halpa ratkaisu on käytössä muuallakin Suomessa).

Ensilumi satoi elokuussa

Tulimme tänään illalla juhlista kotiin ja hämmästys oli suuri, kun heti koivukujalle kaartaessa meitä oli vastassa pieni lumikasa. Lunta löytyi myös talon nurkalta. En muista nähneeni vastaavaa koskaan Etelä-Suomessa - lunta elokuussa. Lähipellot on vielä puimatta, joten ei mikään hyvä juttu viljoille.

Sään muutos on hämmentävän nopea, vielä viime viikonloppuna hikoilimme uimarannalla. Lapset ovat käyneet melkein päivittäin uimassa joessa, mutta elokuussa vesi muuttuu välillä sameaksi ja uimapaikat on haettava muualta. Tällä hetkellä vesi on taas puhtaampaa, ja edellisyönä muksut uivat täysikuun valossa.

Joen pinnan peittää kellertävä kerros aina elokuussa. Oliskohan viljapölyä....

Vielä viime viikonloppuna kesä tuntui jatkuvan ikuisuuden.

Tein juuri pihalla inventaarion: 17 marjapensasta. Yksikään ei ole meidän istuttamamme, ja olisin voinut vannoa että niitä oli muutama vuosi sitten vähemmän. En ole tippaakaan puutarhuriluonne, eikä minua haittaa pihalla rehottavat rikkaruohotkaan. Kasvejahan nekin ovat, ja monet niistä tuottavat paljon iloa lapsille, kuten nurmella kasvavat voikukat. Rikkakasvin määritelmä on muuten mukavan pyöreä:  "Rikkakasvit eli rikkaruohot ovat kasveja, jotka kasvavat paikoissa, joissa niiden ei haluta kasvavan." Tulkitsen lausetta niin, että jokainen kasvi voi olla rikkaruoho, jos se sattuu kasvamaan väärässä paikassa. Sitä paitsi trendit muuttuvat niin nopeasti, että tämän päivän rikkaruoho voi olla huomisen trendikasvi.

Marjapensaat tekevät meistä omavaraisia kuukauden ajaksi ainakin C-vitamiinin suhteen. Kuopuksen vitamiinitarpeet täytetään helposti viemällä muksu ruuan jälkeen ulos marjapuskille syömään jälkiruokaa. Muutamia vuosia sitten Lauri tyhjensi yksin kolme karviaspensasta, eikä Saimi jää yhtään huonommaksi. Viimeksi suuhun meni viinimarjojen mukana vähän kirvojakin, eivätkä ne kuulemma maistuneet hyvälle.

Tähän veroeurosi menevät

Oletko ihmetellyt mihin kaikki veroeurot menevät? Itse olen, kun mikään verotaso ei tunnu Suomessa riittävän. Huvittavinta on, että lehdissä uutisoitiin näyttävästi kuinka esimerkiksi 2500 euroa kuukaudessa ansaitsevan palkansaajan ostovoima paranee ensi vuonna seitsemän euroa (voi jippii!) kuukaudessa. Oikeassa elämässä hyötyjät ovat harvassa, ja monelle jää päinvastoin palkasta tai etuuksista entistä vähemmän käteen.

On nimittäin ihan sama miksi kiristyksiä nimitetään: veroiksi, maksuiksi vai verovähennysten leikkaamiseksi, sillä tulos on aina sama - rahaa jää entistä vähemmän omaan handuun.

Mihin kaikki vuolaat verovirrat päätyvät? Tässä paljon kertova vastaus yhden veroeuron jakaantumisesta.

Tilastokeskuksen ympyrädiagrammi on jo vuodelta 2013, mutta tilanne ei ole siitä ratkaisevasti muuttunut. Sosiaaliturva vie kakusta merkittävän osan, ja se tuskin on asioita seuranneelle mikään yllätys. Erikoista sen sijaan on, että terveydenhuolto ja yleinen julkishallinto vie veroeurosta yhtä paljon. Aika hassu juttu, että terveydenhuollossa ja koulutuksessa säästetään, mutta raskaasta julkishallinnosta ei voi leikata. Ei voi, koska sitten tulisi yhtä aikaa katovuodet, tsunami ja nälänhätä. Eikä Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulun rehtori-toimitusjohtajakaan voisi ajaa arvoisellaan työsuhdeautolla, eli  S-sarjan Mercedes-Benzillä (lähtöhinta yli 117 000 euroa).

Tämä maailman kaunein ja mersukkain hallinto on joidenkin laskelmien mukaan mitoitettu 10-20 miljoonaiselle kansalle. Eli ei muuta kuin lisääntymään. Myös yksityisen sektorin työpaikkojen pitäisi lisääntyä nopeasti, jotta julkiskakku pysyy pystyssä. Professori Matti Wibergin mukaan ei tarvita kuin vähintään 200 000 uutta yksityisen sektorin työpaikkaa. Eihän se ole kuin kahdeksan kertaa Nokian työntekijämäärä Suomessa huippuvuotena 2000 (24 000 työntekijää)!

Edit. OSA 2

Täytyy jatkaa saman aiheen kimpussa ja lisätä piiraskuva sosiaalimenoista, koska niiden osuus koko potista on huomattava. Lapsiperheitä jaksetaan keskustelupalstoilla parjata, vaikka sosiaalimenoista vain 10 % kohdistuu lapsiperheille.

Jotain tarttis tehrä: sosiaalimenot kasvavat vuosi vuodelta, eikä loppua näy.

Osa taloustieteilijöistä antaisi kaikkien menokakkujen kohota rauhassa ja suosittelee ratkaisuksi reipasta velanottoa. Ymmärtäisin vasemmistosiiven pointin jos velkaraha menisi investointeihin (työtä ja vientituloja). Tällä hetkellä velkarahalla ostetaan leipää pöytään, eikä velaksi syömisestä tule ikinä loppua. Tietysti voi kysyä onko sillä sitten väliä, eihän Kreikkakaan maksa velkojaan ikinä takaisin.

Ongelman ydin on siinä, että Suomesta puuttuu rohkeus päätöksien ja valintojen tekoon, ja sen mukana kaikki edellytykset ratkaista nykytilanne. Viilataan vähän tuolta, säädetään pikkasen ja toivotaan parasta. Toivotalkoot jatkuvat vuodesta toiseen, vaikka vatulointikoritkin kaivettiin esille ja jotain piti OIKEASTI tapahtua. Parempia aikoja odotellessa nostetaan vanhoja veroja ja keksitään uusia. Mopoverolla Suomi nousuun!

Ekaluokkalainen päätyi kotimatkalla naapurikylään

Ekaluokkalaisemme on luonteeltaan aurinkoinen ja huoleton poika. Hymy oli herkässä tänäänkin ensimmäisen koulupäivän jälkeen, vaikka kotimatka bussilla meni seikkailuksi naapurikylään. Huolellinen bussikuski ei tohtinut jättää poikaa yhdellekään pysäkille, koska ei tiennyt missä Lauri asuu, eikä poikakaan ollut varma oikeasta pysäkistä. Niinpä kuski piti pojan bussissa linjavuoron päätepysäkille saakka, eli viiden kilometrin päähän kirkonkylään. Oikea pysäkki selvisi kuskille rehtorille soittaessa ja poika pääsi seuraavalla vuorolla takaisin oikealle pysäkille. Kotona Lauri oli iloinen oma itsensä, mutta halatessani häntä pyyhki poika kyyneleitä silmistään. "Pelkäsin, etten löydä ikinä takaisin kotiin".

Olen kiitollinen huolehtivalle bussikuskille, joka ei jättänyt poikaa mille hyvänsä pysäkille. Sillä niitä tällä välillä riittää!  Ja kyllä, oikeaa pysäkkiä on harjoiteltu yli vuoden. Niin monesti ja viimeksi pari viikkoa sitten, olemme kävelleet bussipysäkille ympäristöä pällistelemään. "Katso, tässä jäädään pois, tuossa on sininen talo pysäkin lähellä ja tuolla vähän ennen on silta". Ja sitten on kävelty sillalle, ja katsottu pysäkkiä sieltä suunnasta. Ostimme Laurille myös kännykän koulumatkojen turvaksi, jotta hän voisi epäselvissä tilanteissa soittaa meille. Ja silti kävi näin!

Olen tätä naputtaessani kypsähtäneissä tunnelmissa ja annan nyt kaikille maalle muuttoa harkitseville vinkin: ehdottomasti asu mutkaisten metsäteiden päässä kaukana kaikista linjareiteistä :) Silloin palvelu nimittäin pelaa! Taksi hakee lapset kotipihalta ja tuo koulun pihaan. Iltapäivällä koulun pihalla on yksi opettaja varta vasten järjestelemässä lapsia takseihin, ja katsoo että kaikki pääsevät turvallisesti oikean taksin kyytiin. Myös tilauslinja-autot sekä vievät että ottavat lapset koulun pihalta ja katsovat, että kaikki ovat kyydissä.

Ja entä sitten vuorolinjalla kulkevat... Opettaja on luvannut järjestää parille kerralle saattajan, mutta sen jälkeen poika odottaa yksin pysäkillä ison tien toisella puolella kaukana koulun pihasta. Ja kun on linjavuorosta kyse, joutuu bussia odottamaan yksin pitkään - tästä on kertynyt runsaasti kokemusta. Lukutaidottoman lapsen on vaikea ymmärtää mihin bussiin pitää nousta, sillä vain osa pysähtyy pysäkillä. Muutama vuosi sitten tyttären aloittaessaan koulutietään, soitti hän hätääntyneenä kännykällään, ettei tiedä mihin bussiin nousee kun jo kolme on ajanut ohi eikä mikään pysähdy. Oikea bussi tuli rutkasti myöhässä, mutta kokemus pelästytti niin paljon ettei tytär suostunut ensimmäisen luokan aikana tulemaan bussilla koulusta kotiin.

Pätkä koulutietä illalla.

Kuva hämää: sama maisema, sama kellonaika mutta eri kuvakulma. Eli joki sillalta päin. Toisessa kuin puropahanen, toisessa kuin Volga :)

Saa nähdä miten homma tällä kertaa etenee. Olen ollut yhteydessä rehtoriin, apulaisrehtoriin ja sivistystoimenjohtajaan, ja toivon että hyvä ratkaisu löytyy. Ilon aiheitakin on koulun alusta irronnut, poika on oikein innostunut koulusta ja kunhan kyytiasia järjestyy, voin päästää helpotuksen huokaisun ja iloita tästä uudesta alkaneesta elämänvaiheesta.

Mitä järkee: maalainen lähtee mökille

Kaupungissa asuessani ihmettelin usein sitä, miksi maalaiset lähtevät kesämökeilleen. Hehän asuvat jo maalla, siellä kukkean luonnon helmassa. Onko voikukka erinäköinen mökillä, tai tuoksuuko koivu paremmalta mökillä kuin omalla pihalla? Miehen mökkeilyinto on jonkin verran laantunut maalle muuton jälkeen, minä taas en ole ikinä ollut mökkeilijä luonteeltani. Lapset ja mies kuitenkin haikailevat välillä sinne, joten mökille on mentävä ainakin pari kertaa kesän aikana.

Kun kysyin lapsilta viimeksi miksi he niin haluavat mökille, selvitti tytär heti "siellä voi sukeltaa". Kotona lapset käyvät lähes joka päivä uimassa joessa, niin on tapahtunut myös tänä viileänä kesänä sillä puusauna lämpiää meillä melkein joka ilta. Sukeltelu kuuluu kuitenkin vain mökkielämään, se on ollut sääntö jota lapset ova kiltisti jo vuosia noudattaneet. Välihuomautuksena mainittakoon, että juttelin kevääällä paikallisen äidin kanssa, joka oli ihmeissään siitä että meidän lapset uivat joessa. "Onkohan se teidän kohtaalla sitten puhtaampaa... En ikinä päästäisi meidän lapsia uimaan siinä". En oikein tiennyt mitä sanoa, joten totesin vain, ettei meidän lapsille ole tullut mitään ikäviä seurauksia joessa uimisesta. Olin myös harmistunut, koska törmäsin taas ennakkoluuloon jota on vaikea, oikeastaan mahdoton, muuttaa. Kerran likainen, aina likainen.

Niin, miksi ihmeessä mökille? Ajattelen, että kysymys on niin yksinkertaisesta asiasta kuin ympäristön vaihdoksesta. Mökki on kotia huomattavasti alkeellisempi ympäristö ja siellä ei kerta kaikkiaan voi keskittyä mihinkään muuhun kuin mökkeilyyn. Nettiyhteydet pätkivät, ja netistä vierottautuu viimeistään silloin kun sivun latautuminen kestää 15 minsaa. Elämä on yksinkertaista ja keskittyy saunomiseen, syömiseen ja nukkumiseen ja syömiseen ja saunomiseen ja syömiseen. Kaikki on ihanan alkeellista, tiskaaminen vie puoli päivää ja vessassa käyminenkin on kokemus. Ollaan osa luontoa, ja siksi voidaan haista savulle ja sammalille ja vaatteetkin voivat olla kuin suoraan pöllövaarin kaapista. Ihan toista kuin kotona siis!

Itse en kaipaa mökkielämästä mitään. Sen sijaan kaipaan kulttuuria, luentoja, näyttelyitä, sellaista turhanpäiväistä ihmispöhinää. En kaipaa ulkohuusseja, puusaunaa tai mustikkametsiä, sillä Suomessa on joka puolella metsiä - ei niitä tarvitse mökiltä etsiä. Kaikesta huolimatta ajan yksin tänään kiltisti lähes 200 kilometriä mökille, perheeni on ollut jo siellä eilisestä alkaen. En mökkeile itseni vuoksi, vaan koska haluan olla mukana siinä iloisessa touhussa missä perheeni on, ja jos he nauttivat mökkeilystä, minä voin iloita siitä heidän kanssaan.

Ankeuttajan päiväkirjasta päivää

Olen aloittanut uuden blogitekstin monta kertaa ja yhtä monta kertaa olen joutunut jättämään sen kesken. Kun tietokoneella näpyttelystä ei tullut yhtään mitään, tartuin vaihteeksi lyijykynään ja aloin kirjoittaa taas uutta kirjaa. Edellinen kirjaprojekti kesti yli vuoden ja etenin siinä vaivoin toisen kappaleen loppupuolelle. Kirjan työnimi oli "Jumalaton kurvi", ja täytyy myöntää, että heti ensimmäisten lauseiden jälkeen tarinasta alkoi tulla todella outo - eikä siis missään hyvässä mielessä. Olin jo toisessa kappaleessa lopen kyllästynyt päähenkilö taksikuskiiin, sekä ruotsinopettaja Anneen ja odotin vain, että saan tössäyttää taksikuskin kovassa vauhdissa kurviin, jonka jälkeen todelliset seikkailut vasta alkaisivat. Nyt olen laittanut kurvin kaappiin jäähdyttelemään, ja voi olla että sinne saakin jäädä. Olen jo aloittanut uuden kirjan kirjoittamisen, mikä on vapauttavaa. Uuden kirjan kirjoittamisen aloittaminen on vähän niin kuin aloittaisi elämän uudestaan, kaikki on mahdollista ja ihanasti apposen auki.

En muuten ymmärrä näitä huippumenestyneitä kirjailijoita. Miten he ovat onnistuneet yhdistämään kaikki elämänsä osa-alueet? Sillä kun kirjoitan istuu Saimi usein sylissäni, tai vieressäni, tai vetää jalasta tai tukasta. Äiitiii, anna huomioo... Miten siis voi olla mahdollista, että J.K. Rowling kirjoitti ensimmäisen Harry Potterinsa mukavasti kahvilassa istuskellen, höyryävä kahvikuppi kourassaan samalla kun hänen pieni poikansa seurasi tyynesti rattaissa äitylin luomistyön etenemistä? Ehkä muistan väärin, mutta sellainen mielikuva minulle jostain varhaisesta haastattelusta jäi. Eihän se voi olla todellista, sellaisia lapsia voi olla vain Harry Pottereissa.

Kuva pihasta joelle päin. Huomasin vasta tietokoneella kuvaa katsoessani, että miehen törppö oli tullut ikuistetuksi.Kello yhdeksän kieppeillä joesta tulee peili, ihan oikeasti.

Nyt tätä kirjoittaessa on todella kaunis ja kuulas kesäyö (katso yllä oleva kuva), mutta päivällä oli todella ankea tunnelma. Joka päivä on satanut vettä. Niin myös tänään iltapäivällä. Uimavedet ovat kylmiä. Kreikan kriisi ei lopu ja seuraavaa kriisimaata odotetaan. Potentiaalisia ehdokkaita on paljon: Italia, Ranska, Slovenia, Suomi... Oho, Suomi on jälleen kerran kovassa seurassa, melkein ytimessä. Yt-neuvotteluja käydään siellä sun täällä, Sanomakin aloittanee syksyllä taas uuden kierroksen.

Ja minä mikrotasolla mietin mitä teen syksyllä, kun Saimi täyttää kolme vuotta. Jatkanko freelancerina juttujen tekoa, nythän minulla on navigaattorikin enkä enää joudu etsimään juttupaikoille ihmisiltä tietä kysellen. Monesti eksyin, mutta aina löysin paikalle vaikkakin joskus myöhässä. Myöhäistyin esimerkiksi unikeopäivänä unikeko-tittelin saaneen julkisesta kasteluhetkestä ja miespoloinen jouduttiin kastelemaan uudestaan, jotta saisin lehteen kuvia. Siinä menivät unikeon toiset kuivat vaatteet.

Juttukeikat painottuvat iltoihin ja viikonloppihin, eli niihin aikoihin kun lapset ovat kotona. Lisäksi palkkiot ovat vaatimattomia. Ehkäpä jos eläisin yksin ja saisin kaikki mahdolliset yhteiskunnan tuet tai tekisin muita päivätöitä, voisin ostaa juttutuloilla makkaraa leivän päälle tai joskus uuden polyesteripaidan. Leveästi en eläisi silloinkaan, mutta tässä tilanteessa... En todellakaan tiedä, mitä olisi järkevintä tehdä, mutta niin ei tiedä moni muukaan. Linkedinissä levinnyt Annamari Irannon kirjoitus korkeakoulutettujen työttömyydestä herättää tuttuja tuntoja. Suunta on hukassa yhä useammalta ja näkyvissä on vain sankkaa sumua. Niinpä niin, vanhaa ajatusta lainaten: Suomi on ajamassa kohti jäävuorta ja laivan miehistö järjestelee vain kansituoleja.

Saimi odottaa kun isosisko cruisailee. Tytär sanoi, ettei hiekkatiellä eteneminen onnistu, joten vein tytön kuvanoton jälkeen autolla 7 kilometrin päähän asfalttipihalle.

Olemme käyneet tänä sateisena kesänä peräti yhden kerran pyöräilemässä. Poljimme lähikylään ja ostimme jätskit leikkipuistoevääksi.

Tyttären ottama kuva kauppareissulta.

Tienreunustan kukat ovat kauneinta Suomea.

Vihdoinkin helle

Rannalta kuului riemuhuutoa ja mies tuli naama loistaen ikkunan taakse heiluttamaan käsissään jotain mustaa. Kalanhajuiseen katiskaan oli ryöminyt oikea jokirapu, ei mikään istutettu täplärapu. Mies on varma, että se on todellinen merkki joen puhdistumisesta.

Rapu päästettiin samantien takaisin jokeen perheenlisäyksen toivossa. Tiedätkö miten rapu lasketaan takaisin veteen? Minä en tiennyt, mutta jo pikkukakarana mökillä ravustanut mies selitti, että rapu täytyy laskea veteen selkä edellä muuten kilven alle voi jäädä ilmakuplia.

Kylmän ja sateisen kesäkuun jälkeen heinäkuun helle tuntuu ihanalta. Eikä lapsia tarvitse houkutella ulos, ulkona on viileämpi ja mukavampi olla kuin sisällä.

Laiturilta otettuja kuvia iltayhdeksältä. Ja kyllä, sähkölinjat kulkevat joen ylitse vielä vuonna 2015:)

 

 

Heinäkuu kuvattu viime yönä. Vaikka kuvan laatu voisi olla parempi, taidan teettää kuvasta suurennoksen. Rakastan heinäkuista kuutamoa, siinä on jotain ikiaikaista ja lumoavaa. Saimikin oli katsomassa kuutamoa, tosin hän luuli aluksi, että mennään katsomaan "Kimmo Kuuta" (Pikkukakkosen lastenohjelmaa).