Haloo myrkytyskeskus: syötin lapsille kiinalaisia puolukoita!

Kannoin kotiin viattoman näköisen Rainbow-hillopurkin lähikylän Salesta ja olin tyytyväinen ostokseeni kunnes tytär sanoi hillon maistuvan omituiselle, eikä ainakaan puolukalle. Katsoin heti päiväystä - ja sitähän riitti peräti elokuulle 2018. Maistoin hilloa saman tien. No, kyllä siinä puolukkakin maistui, mutta jälkimaku oli kitkerä, ei puolukkamaisen hapan.

Lukulasit päässä näin vihdoin etiketin pienen tekstinkin. "Puolukan alkuperämaa päiväyksen yhteydessä. S=Ruotsi, F=Suomi, R=Venäjä, C=Kiina." Katsoin kannen päiväystä uudelleen. Ja puolukkabingossa voitti tällä kertaa kirjain "C".

Ei ole ikinä pälkähtänyt mieleen, että Kiinasta tuodaan Suomeen myös PUOLUKOITA. En ole edes tiennyt, että Kiinassa kasvaa tai kasvatetaan niitä. Voihan olla, että valtavasta maasta löytyy puhtaita metsiä puolukkamättäineen, mutta näen mielessäni taivaalle savua kylvävän tehtaan jonka vihertävällä juoksutusvedellä kastellaan etäisesti puolukkaa muistuttavia, muovimaisia punaisia marjoja. Kiinan ruokakohujen vaudittama mielikuva on huono, todellisuuden ja puolukoiden oikeasta suhteesta en tiedä.

 Kuvat ovat syyskuulta, nyt pakkanen on jäädyttänyt joen ja maisema muuttunut tylsäksi.

Jotain hyvääkin kiinalaisista puolukoista seurasi: innostuin pitkästä aikaa kirjoittamaan blogia. Aiheita on kyllä ollut ja varsinkin mennyt, mutta mitään valmista ei ole tullut.

Fysioterapia alkaa olla lopuillaan. Kaikki käden liikeradat eivät ole palautuneet, mutta pärjään nykyisilläkin ja hidasta edistystä tapahtuu koko ajan. Vielä kolme kuukautta sitten en olisi suositellut kenellekään olkapääleikkaukseen menoa, mutta nyt lähinnä ihmettelen miksi pelkäsin kaikki kuluneet vuodet leikkausta ja kestin jatkuvia sijoiltaanmenoja. Toipuminen on vaatinut paljon treeniä ja pitkää pinnaa, mutta ensimmäistä kertaa vuosiin uskallan tehdä tavanomaisia liikkeitä oikealla kädellä, kuten kurkottaa käsilaukun autossa pelkääjän paikalta oikealla kädellä. Joten omalla kohdallani ratkaisu oli oikea, vaikka välillä meinasikin käämit palaa avuttomuuden vuoksi.

Vanhempainillassa: hyvin suunniteltu ei ole puoliksi tehty

"Suunnitelmat on nyt tehty, nyt vain toteuttamaan niitä", sivistysjohtaja päätti puheenvuoronsa ja purjehti saman tien salista ulos seuraavaan tilaisuuteen. Lässähdin tuolissa alaspäin - siinäkö se uusi opetussuunnitelma oli? Homma on toteutusta vaille valmis.

Paljon sanoja, paljon kauniita ajatelmia, hienoja lupauksia ja visioita. Silti ainoastaan mieleen jäivät kaksi konkreettista tietoa lasten koulusta: toinen oli välitodistuksen korvaaminen arviointikeskustelulla ala-asteella ja toinen fakta siitä, että oppilaat saavat ala-asteella vain pakollisen valtakunnallisen minimimäärän opetusta.

Konkreettista oli myös salissa olevien tyhjien penkkirivistöjen määrä. Vanhempia oli saapunut kuulemaan uusia visioita ehkä noin kolmannes siitä määrästä mitä päätösjuhliin saliin pakkautui.

Suomessa on ollut pitkään vallalla suuntaus, jossa rakastetaan kaikkea suunnittelua ja pohtimista. Sen sijaan toteutuksella ja arjen kuvioilla ei nähdä olevan niin suurta merkitystä, ne hoituvat ikään kuin itsestään upeiden visioiden siivellä. Tämä ajattelumalli läpäisee koko yhteiskunnan ja se näkyy ihan kaikessa - asuntojen rakentamisesta alkaen koulutusjärjestelmään saakka.

Viime aikoina on alkanut tuntua siltä, että haromme tyhjää. Hyvin suunniteltu ei ole puoliksi tehty - sitä ei tehty lainkaan. Hieno sana, kuten digiloikka, on vain sana. Sinällään se on tyhjää, vain ajatelma ja lupaus jostain uudesta. Ilman resursseja se jääkin lupaukseksi ja jäljelle jää vain sana, jota papukaijamaisesti toistetaan joka käänteessä ikään kuin tarpeeksi suuri määrä toistoja muuttuisivat toimiviksi ohjelmiksi, laitteiksi ja uudenlaisiksi opetusmenetelmiksi.

Elämme arkea, ei suunnitelmia. Käytännössä digiloikka kilpistyy siihen, kun esiin otetuista tableteista puolet päivittää itseään oppitunnin ajan ja toinen puoli ei suostu muuten vain avaamaan käytössä olevaa opetusohjelmaa. Onneksi oppikirjoista ei olla ihan vielä luopumassa, siirtymäaikaa todellakin tarvitaan.

Suunnitelmien Suomi uskoo vakaasti valitsemaansa linjaan. Sivistysjohtaja mainitsi sivumennen, että nyt opetushallitus alkaa tekemään seuraavaa, kymmenen vuoden päästä toteutettavaa opetussuunnitelmauudistusta. On ihmeellistä, kuinka jossain korkeamman tiedon virastossa voidaan nähdä millaista opetusta ja oppimista Suomessa tarvitaan kymmenen vuoden päästä. Itse näen edessä vain sumua, en tiedä millainen Suomi ja koko maailma on edes vuoden päästä.

Sillä suunnitella voi aina ja erityisen lennokkaasti silloin kun käytännön toteutuksesta ei tarvitse välittää.

Miten suojella Väinöä?

Monenmoista metsäneläintä on pihalla nähty, mutta ei mitään vastaavaa kuin Väinö. Keväällä syntynyt ja Väinöksi ristimämme metsäjänis valtasi pihan kuukausi sitten ja herätti heti huomiota rohkealla käytöksellään. Ensimmäisen kerran kohdatessamme oli kuopus menossa jo käsi pitkällä silittämään Väinöä, kun kielsin koskemasta eläimeen. Ajattelin, että jäniksen täytyy olla jotenkin sairas, eihän epätavallinen, peloton käytös voisi kertoa muusta. Väinön silmät ovat kuitenkin kirkkaat, turkki paksu ja kiiltävä, ruoka maistuu jatkuvasti ja nopeuskin on sellainen, että seuraaminen vilistää silmissä. Johtopäätös olikin, että Väinö ei ole sairas, vaan huimapäinen ja seurankipeä, ja vähän yksinäinen nuori jänis.

Väinöä ei haittaa lasten kiljahdukset tai juoksuaskeleet. Kun ruohonleikkuri tai lehtipuhallin surraa, venyttelee Väinö vieressä selkäänsä tai rapsuttelee mustasuippoisia korviaan. Väinöllä on pihalla kaksi mielipaikka, toinen on keskipihan pensas yön makuusijaksi ja toinen on päivälepopaikka ulko-oven vieressä, päälle kaartuvien kasvien alla. Siellä ulko-oven edessä makoillessaan Väinö näyttää ihan vahtijänikseltä.

Väinön tulo on muuttanut monia arjen rutiineita. Ennen auton käynnistämistä pitää katsoa, onko jänis taas auton alla. Mies leikkaa muualta ruohon, mutta jättää Väinölle apilakohdat syötäviksi. Ulko-ovea avattaessa on samalla katsottava, ettei päästä jänistä sisään. Peitettä ravistaessa on katsottava, ettei samalla pöläytä roskia Väinön korvien päälle (näin tuli jo kerran tehtyä).

Viimeistään hämärän tullen Väinö pomppii päiväreissuiltaan kotiin keskipihan pensaaseen nukkumaan. Väinön kotiintuloaika on noin kello kahdeksan aikaan, joskus kyläreissuilla on venähtänyt yli yhdeksäänkin. Jos Väinö ei ole tullut hämärän tultua kotiin, on jänistä käyty pihalla huhuilemassa ja etsimässä, ja melkein samassa on viimeinenkin kyläliesu pomppinut kotiin.

Paitsi eilen illalla. Väinö ei tullut pihaan ja kun ulkovalot syttyivät, oli selvää ettei Väinö tule yöksi nukkumaan tuttuun pensaaseen. Pelolle on selvä syykin - edellisenä päivänä pihalla vieraili epätoivottu vieras. En ole ikinä ennen nähnyt yhtä röyhkeää kettua, joka kulkee talon vieruksia keskellä kirkasta päivää. Palohälytyskään ei olisi saanut meitä nopeammin ulos, kun bongasin ketun ikkunasta. Tempaisin oven suusta haravan käteen, yksi lapsista huusi samalla "kettu meni takapihalle" ja ryntäsimme kahdelta puolelta perään. Kettua ei näkynyt missään, se oli tietysti vilistänyt pöpelikköön. Väinö löytyi pelokkaana ulko-oven pusikosta, se värisi vähän ja yritti näyttää pensaan alla vielä pienemmältä mitä se oli.

Viimeiset kuvat Väinöstä ikkunan läpi otettuna. Väinö söi voikukan lehtiä.

Mitä ihmettä voi tehdä? Miten suojella metsäjänistä ketulta?  Jos puhuisin jänistä, kehottaisin Väinöä pysymään mahdollisimman lähellä taloa tai tulemaan yöksi terassille (ja tekisin samalla haastattelun johonkin eläinlehteen :)

Kettua ei näkynyt enää päivällä pihassa. Hämärän tultua Väinö meni taas yöpymispensaaseensa keskelle pihaa. Vähän myöhemmin poika katsoi ikkunasta ja huusi, että nyt kettu on Väinön pensaassa. Ryntäsimme taas pihalle, mutta kumpaakaan ei näkynyt enää missään. Tuntui pahalta katsoa maahan painunutta kuoppaa, jonka Väinön kuukauden mittainen yömakoilu oli pensaan juurelle muodostanut.

Muut menivät nukkumaan ja katsoin vielä kerran ulos ikkunasta. Kettu kulki nyt ihan seinän viertä ja samalla heräsi toivon kipinä. Ehkä se ei ollut saanutkaan Väinöä ja kierteli siksi vielä pensaita tarkastamassa.

Aamulla yllätys oli suuri: Väinö istui takapihalla voikukan lehti suussaan. Se näytti tyytyväiseltä ja taisi huomata meidän ilahtuneet kasvomme ikkunan läpi. Väinö söi pitkään, siirtyi tunneiksi etupihalle makoilemaan ja meni sitten takaisin takapihalle - ja katosi. Tytär sanoi, että Väinö näytti yhtäkkiä hätääntyneeltä, se pomppi sinne tänne puun juurelta toiselle ja katosi sitten puiden sekaan pöpelikköön. Se oli viimeinen kerta kun näimme Väinön. Se ei tullut eilen illalla pihalle, eikä sitä ole näkynyt enää koko päivänä.

Yritän ajatella, että Väinö tietää ketun olevan kannoillaan ja vaihtaneen siksi maisemaa. Sillä on koti jossain muualla, turvallisemmassa paikassa. Jonain päivänä se tulee taas pihalle yhtä yllättäin kuin se tuli ulko-oven eteen kuukausi sitten.

Hassua silti, kuinka paljon pientä metsäjänistä voi kaivata.

Sumua eilen pellon päällä. Syksy, ei voi mitään.

Heinäkuu maalla, korsi suussa

Kuvat puhukoon puolestaan, tältä heinäkuu näyttää pellon laidalta ja joen rannasta.

Lapset ja mies lähtivät soutelemaan. Illemmalla saunomisen lomassa isommat muksut uivat laiturilta sähkölinjojen luokse (näkyykö ne?) ja takaisin. Juu - olen pikkaisen kauhuissani, mutta mies ui vieressä ja vahtii koko ajan. Silti en tykkää yhtään pitkän matkan uinneista.

Ylemmät kaksi kuvaa on otettu saman kuvaussession aikana. Jos toisaalle katsoi näki ukkospilviä, ja jos taas toisaalle vilkuili, näki seesteisen heinäkuun taivaan.

 

Rannalle ei löydä ilman kylttiä.

Mansikoista on kamala pula, mutta onneksi meillä kasvaa terassilla muutama.

Nämä leppäkertut kuvasin postilaatikon vierestä. Juuri kun lopetin kuvaamisen, lennähti kolmas leppäkerttu mukaan (mikä tämän kasvin nimi muuten on, en muista). Tuulen vuoksi loput kuvat olivat epätarkkoja (korsi heilui kuin hullu mies Huittisissa).

Saimi pitää kaikista marjoista ja kuvassa posket ovat rähmäiset viinimarjoista. Tyttö viihtyisi viinimarjapuskissa tunti tolkulla. Tänään Saimi poimi mustikoita ja ainakin täällä etelässä mustikkasato näyttää hyvältä.

Nouse senkin lötkökäsi!

Leikkauksesta toipuminen ei sovi nopealle ja kärsimättömälle luonteelle. Hätäpöksy haluaa, että raaja toimii heti ja tuskastuu kun käsi ei suostu liikkumaan kuin muutaman sentin ja sekin mitätön liike on tehtävä kipulääkkeiden voimalla.

Olin varma, että olkapään ankkurikiinnitykset olivat pettäneet, kun sähköiskujen kaltaiset tuntemukset olkapäässä jatkuivat myös käden ollessa lepotilassa - kokemuksieni perusteella yhdistin ne olkapään sijoiltaanmenoon. Leikannut lääkäri tutki olkapään ja katsoi röntgenkuvat: ankkurit ovat paikoillaan ja olkapää on entisen löysän sijaan jäykkä. Perussyy muljahdustuntemuksille on kaiketi se, että olkapää on nyt täysin eri asennossa kuin ennen ja lihaksilla on paljon opeteltavaa.

Lääkärin mukaan on tosin mahdollista, ettei Bankart-leikkaus ole riittävä toimenpide, mutta siltä ei siis tällä hetkellä näytä. "Meillä on kyllä keinot, joilla saadaan olkapää pysymään paikoillaan, älä huoli." Enhän minä siitä huolikaan, vaan siitä kuka pyörittää arkea syksyllä jos en itse toivu ennalleni. Joten on pakko toipua ja tehdä liikkeitä vaikka kuinka sattuisi. Pieni äkääntyminen on vain hyvästä - nouse senkin lötkökäsi!

Tällä hetkellä tuntuu, että oikea käsi on tikkusuora vieras uloke joka on pultattu olkavarteen kiinni. Kävellessäni yritän muistaa liikuttaa kättä askelten tahdissa ja silloin käden liike näyttää huvittavalta viuhtomiselta, ei luontaiselta itsestään tulevalta myötäliikkeeltä. Alkuun kävellessä tuntui, että käsi voi koska hyvänsä lähteä irti ja lentää kaaressa taakse päin suoraan nurmikolle. Onneksi fysioterapeutti kuvaili tämän tuntemuksen ennen kuin ehdin sitä itse kokemaan.

Kuopus ei ole hyväksynyt muuttunutta tilannetta ihan mutkattomasti. Eilen kuulin, etten rakasta enää kun en pysty nostamaan syliin ja halittelemaan entiseen tapaan. Lukuhetki terveessä kainalossa sai tytön paremmalle mielelle. Kirjan loputtua tyttö silitteli oikeaa kättäni ja sanoi:"Se on nii-in pikee". (Puheessa vilisee edelleen omia sanoja: pikee (kipee), paakka (kauppa), pittuu (tippuu), mutta puhe on muuten selkiytynyt huomattavasti).

Ps. jatkan verkkokauppajuttua toisessa eri blogissa, siitä kun tulee nälkävuoden pituinen.

Kaikkea ulkomailta - suuri verkkokauppavertailu

Olen ostanut ulkomaisista verkkokaupoista pian vuosikymmenen ajan ja kertonut aiemminkin kokemuksistani. Postaus on ollut suosituin raapustukseni, ja aloitan nyt kesän kuluksi kantositeeseen kytkettynä suurprojektin, jossa arvioin, tutkin ja hutkin kymmeniä verkkokauppoja. Täydennän listaa pikku hiljaa, ja teen lisäyksiä ja tarkennuksia jos niin toivotaan :)

Kokemukset ovat luonnollisesti subjektiivisia ja täysin epätieteellisiä, eikä minulla ole kaupallisia yhteyksiä liikkeisiin.

Löpinät sikseen ja asiaan.

1. ALIEXPRESS (www.aliexpress.com)

Aliexpress on kuin valtava nettitori, jossa yksittäiset kiinalaiset myyvät uutta tavaraa, usein suoraan tehtaalta toimitettuna (eli drop shipping -myyntiä). Tämä on merkittävin ero eBayhin, jossa myydään myös käytettyä tavaraa.

Maksuvaihtoehtoja on useita, yleisimmät luottokortit käyvät ja erikoisuutena on Alipay, joka vastaa kaiketi Paypalia. Rahat vapautetaan Alilta lopullisesti myyjälle kun olet vastaanottanut tuotteen ja vahvistanut tilauksen saapumisen. Jos et saa tuotetta määrätyn ajan sisällä, voit riitauttaa kaupan ja saat halutessasi rahasi takaisin (tai sovit myyjän kanssa odottavasi tuotteen saapumista vielä tietyn määräajan).

Mitä hyvää?

Hinta, hinta ja... Alin vahvin puoli tuli varmasti selväksi. Tuotteita löytyy jo eurolla tai parilla ja postituskulut ovat usein ilmaiset. Miten ihmeessä kiinalaiset sen tekevät? Huomaa myös, että samaa tuotetta voi myydä tuhansia eri myyjiä, joten hinnat vaihtelevat paljon. Voit saada saman mekon yhdeltä myyjältä kympillä kun taas toinen pyytää satasen.

Olen tilannut Alista yli sata kertaa ja kaikki paketit ovat yhtä lukuunottamatta tulleet perille. Ehkä olen ollut poikkeuksellisen hyväonninen, en tiedä. Joskus harvoin toimitusajat ovat venyneet kolmeksi kuukaudeksi.

Valikoima on valtava, kaikkea löytyy - myös kopiotuotteita. Niiden ostaminen omaan käyttöön on sallittua, mutta myyntiin ostaminen ei (huomio huutis). Ali on siivonnut viime vuosien aikana huomattavasti sivustoaan kopiotavarasta, joka on johtanut siihen että myyjät sumentavat kuvissa brändilogot. Muista helppo nyrkkisääntö: jos Diorin laukku maksaa viisi euroa, se ei ole Diorin laukku. Ja ihan tosi, joku aina yllättyy tästä ja valittaa: "Ei ole totta, täähän on kopio" (sori brassit ja venäläiset, mutta olette kunnostautuneet tässä lajissa).

Kerrataan vielä - valikoima on ihan jätte. Jos Huutonetti on Uimastadionin maauimala, on Aliexpress Tyynimeri. Kaikkea löytyy, mutta en tilaisi mitään elollista. enkä myöskään mitään suuhun laitettavaa. Kuten: "Promotion made in 1970 Chinese Ripe Puer black Tea green natural health food,old tea cooked Pu erh tea lose weight products". (sumensin kaupan numeron)

Mitä huonoa?

Laatu vaihtelee todella paljon. Olen saanut kotiini muun muassa housut, joissa on vyötärönappi mutta ei napinläpeä...Turkisreunaisista käsineistä pöllysivät karvat ilmaan ja suoraan suuhun, pitkä naisten neuletakki olikin kokoa kolmevuotias ja pikkupyyhekumit olivat tosi pikkuisia - etusormen kynnen kokoisia.

Vaatteiden ja kenkien koot ovat kiinalaisia, eli todella pikkuriikkisiä. Jos olet Suomessa kokoa M, voi kiinakokosi olla vaikkapa XL tai XXL. Lue mitat huolella ja käytä mittanauhaa! Myös vaatteiden pituudet näyttävät kuvissa kiinattarien päällä toisilta: kuvassa puolisääreen ulottuva hame voi olla päälläsi minihame.

Kenkien. laukkujen ja käsineiden ostamisesta olen luopunut kokonaan - liian vaikeaa.

Mitä suosittelen?

Kännykkäkuoria ja -latauspiuhoja, kosketusnäyttökyniä, mekkoja, paitoja, sukkia (huomioi pienet koot), alusvaatteita, huiveja. lasten kerhotossuja, sisustustavaroita, koulutarvikkeita (kyniä, pyyhekumeja jne), viemärinavaajia (sellaisia rassityyppisiä), nappeja, jääkaappimagneetteja, hiustarvikkeita (pinnejä, pompuloita, koristeita), meikkisiveltimiä...

Mieleen jääneitä juttuja..

Kirjailija Katja Kettu taitaa myös ostaa Alilta. Ainakin hänellä oli naistenlehden kuvassa tismalleen samanlainen mekko kuin mitä omasta kaapista löytyy. Tai sitten Alissa kävi joku uniikkibutiikki.

Alissa on myyjäpersoonia laidasta laitaan. Kun kyselin yhden myöhässä olleen tuotteen perään, asioin selvästi räppärityylisen kauppiaan kanssa. "Hei muru, relaa vähän - se on jo matkalla." Oukei, paketti tuli, enkä muista enää menikö siihen lopulta kaksi vai kolme kuukautta.

~~~~~~
Jatkan verkkokauppa-aiheesta toisessa blogissa, ja laitan linkin hetimmiten tähän. Ajattelin, että niin on järkevämpi koska tästä aiheesta tulee kilometrin pituinen.

Brexit - EU kellahtaa kampaajien korkokenkiin

Etsi kuvasta kanootti. Joella on käynyt tänään kova kuhina: kanootteja ja moottoriveneitä viipottaa edestakaisin. (Kehno kuvanlaatu, koska otin kuvan ikkunan läpi vasemmalla kädellä).

Jos seurasi brittiläisten medioiden verkkokeskusteluja ennen äänestystä, huomasi että EU-kannattajia sai etsiä täikamman kanssa. Jos taas seurasi vain Ylen uutisointia, tuli vakuuttuneeksi siitä että vähintään neljä brittiä viidestä kannattaa EU:ta. On päivänselvää, että Yle kaivoi haastateltavansa Lontoon metrotunneleista, eikä vaikkapa maaseudun luomutiloilta.

Vaikka meille toisin vakuutetaan, alkoi pyhän ja ikuisen EU:n hajoaminen tästä päivästä lähtien. Prosessi on pitkä ja kivulias, mutta kun se on nytkähtänyt liikkeelle, ei exit-junaa pysäytetä Merkelin kyyhkysmaalailuilla. Rauhan nobelisti EU ei kaadu "muita kulttuureita suvaitsemattomien ja kouluttamattomien junttien" kampittamana, vaan se kellahtaa ylitehokkaisiin imureihin, parturi-kampaajien korkokenkiin ja wc-pönttöihin - eli hupaisien säädöksien ja säädösluonnoksien tehtailuun. Kaikkeen tärkeilevään ja itseriittoiseen mukatekemiseen todellisten ongelmien ratkomisten sijaan.

Eurooppa voisi olla halutessaan tulliton ja yhteistyötä tekevä vapaakauppa-alue ilman nykyistä korruptoitunutta byrokratialinnaketta, mutta se vaatisi nykyisen himmelin purkamisen. Ja kukapa sitä omaa oksaansa sahaisi, sanoi meppi kun 21 000 euron avustajamäärärahan kuukaudessa kuittasi.

Se, miten suomalainen media seisoo nyt yhtenä rintamana ilmoittaen typerän saarikansan äänestäneen väärin, ei ole pelkästään noloa vaan myös demokratian halveksuntaa.

Itse en ole huolissani Brysselin teknokraattien urakehityksen katkeamisesta, vaan nettiostamisen hankaloitumisesta brittiläisistä verkkokaupoista. Toisaalta uskon, että tämäkin pulma ratkeaa parhain päin, sillä eivät britit ole epärationaalisia kapinoitsijoita vaan rohkeita oman polkunsa tallaajia.

Hyvää rohkeaa juhannusta!

Hyvästi ambulanssit, hyvästi hätäkeskus

"Äidiltä meni taas olkapää, tarvittais ambulanssi tänne". Esikoinen soitti jo 12-vuotiaana tottuneesti hätäkeskukseen, kertoi sijainnin ja selitti tilanteen. Tapahtumaketju meni aina saman kaavan mukaan: lapsen puhelu ei koskaan riittänyt hätäkeskukselle, vaan jouduin ähkimään samat asiat omituisessa vääntyneessä asennossa, välillä tuskasta kiljahdellen. Ja sitten tuli ambulanssi - joskus vartin päästä, joskus puolentoista tunnin.

Kaupungissa vietiin suoraan sairaalaan, mutta täällä ensihoitajat sanoivat että kuoppaisen, tuskaisen matkan vuoksi on parempi laittaa olkanivel heti paikoilleen. Olin samaa mieltä - yhden matkan perusteella. Makoilin siis kaksikin kertaa saman kuukauden aikana vatsallani keittiön pöydällä, tippapussi roikkui kattolampusta ja ensihoitaja laittoi olkapäätä paikoilleen. Joskus olkanivel plumpsahti ensimmäisellä yrityksellä takaisin, joskus se ei mennyt kolmannellakaan yrityksellä. Voimakkaasta kipulääkityksestä huolimatta saatoin huutaa tuskasta.

Olin toki yrittänyt saada nivelen itsekin kohdallaan. Nivel ei mennyt mihinkään, mutta taju sen sijaan meinasi mennä.

Kun olkapää menee sijoiltaan pitää terveellä kädellä vaistomaisesti kiinni holtittomasti roikkuvasta kädestä, sillä jokainen arvaamaton liikahdus on kuin voimakas sähköisku, salamana välähtävä kiputälli. Se laittaa huutamaan, vaikka kuinka päättäisi pysyä tyynenä vaikkapa vain siksi, että vauva on nukkumassa.

Yhden kerran olkanivel meni sijoiltaan, kun olin kahdestaan kotona vauvaikäisen kuopuksen kanssa. Siinä sitten oli kaksi parkuvaa tyttöä: toinen huusi pelästyneenä pinnasängyssään ja toinen pinnasängyn vieressä. Vauvan silmin tilanne oli epäilemättä omituinen: äiti yrittää leperrellä mukavia, kunnes kiljuu tuskasta muutaman sekunnin ajan ja jatkaa sitten taas lepertelyä. Todellista kaksoisviestintää.

Viikko sitten joessa oli todella paljon siitepölyä.

Kuopus leikkii Frozenin Elsaa ja pukeutuu joka päivä juhlamekkoon. .

Opin tuntemaan myös alueen ensihoitajat. "Soita vaan, niin tullaan taas laittamaan paikoilleen, mutta toivottavasti ei ihan heti nähdä", huikkasi yksi lähtiessään. "Eihän teidän elämästä tule yhtään mitään", totesi toinen. Olin samaa mieltä, mutta koska leikkauksen tulos on omalla kohdallani hyvin epävarma, halusin aina uskoa että nyt se pysyy, kunhan varon vielä tätäkin liikettä. Ei siis enää kärpäsen lätkäisyä katosta (kärpänen kyllä kuoli), ei enää imurointia oikea käsi edellä, ei enää nopeaa käden nostoa kasvojen suojaksi, ei enää auton oven kurkottelua, ei vessapaperin kurkottelua, ei nopeaa sängystä nousemista.... Elämä oli täynnä sääntöjä ja sääntöjen hetkellinen unohtaminen saattoi johtaa ambulanssin tilaamiseen.


---------VAROITUS HERKILLE, ALAKUVASSA TÄHYSTYSLEIKATTU OLKAPÄÄ :D ------

Kymmenen sijoiltaan menemistä riitti ja nyt leikkaus on onnellisesti takanapäin. Ennen leikkausta olkapää oli työntynyt eteen, selkeästi pienempi kuin vasen ja romahtaneen näköinen. Etukäteen kerrottiin, että siihen laitetaan yksi tai kaksi ankkuria (kuten yleensä), mutta laitettiinkin viisi. Uusi olkapää on kaunis, iso ja...vähän kipeä. Onneksi ei kovin kipeä ja pärjään nyt Buranalla.

Leikkaus meni hyvin, vaikka pelkäsin elämäni ensimmäistä nukutusta todella paljon. Ahtaanpaikankammoisena ajattelin, että naamalle työnnetään väkisin eetterimaski. Ja sitäkin ajattelin, että en ehkä herääkään. Nukusaine laitettiinkin suoraan suoneen ja leikkaussali oli valoisa tila isoine ikkunoineen (olin kuvitellut jotain hautakammion tapaista). Anestesiasairaanhoitaja oli hymyilevä ja sitten katkesi filmi. Kun heräsin olin nälkäinen, ja olisin halunnut syödä heti osastolle tultuani. Huolehtivainen hoitaja sanoi, että olen kovin kalpea ja sain ruuan sijaan happiviikset.

Myöhemmin hoitaja kertoi, ettei minua leikannutkaan etukäteen tapaamani lääkäri, vaan ylilääkäri hallintopuolelta. Hämmennyin siitä, ja kysyin kauhistuneena että leikkasiko minut joku byrokraatti? Hoitaja vakuutti, että kyseinen henkilö leikkaa kyllä joka päivä ja on juuri siirtynyt hallintoon. Seuraavana päivänä byrokraattikysymys nauratti, etenkin kun toinenkin hoitaja mainitsi jälleen, että leikkaaja oli erittäin kokenut. Ihmettelin vähän aikaa, miksi asia pitää ottaa taas esille, kunnes muistin kysymykseni.

Kuntoutus on vielä edessäpäin ja kestää kuukausia. Toivon kuitenkin, että voin sanoa vihdoin hyvästit ambulansseille ja hätäkeskukselle!

Tähystysleikatussa olkapäässä on kolme viiltoa edessä, kaksi takana. Todella siistiä jälkeä ainakin omasta mielestäni. Kuva on otettu heti laastarilapun repimisen jälkeen ja desinfiointiaineetkin pääsivät kuvaan mukaan :) (en ole siis liasta läikikäs)

7-vuotias ui nyt joessa

Joessa on lievä virtaus, pojan jalat eivät yllä pohjaan ja vesi on tummaa - ei sieltä erota edes omaa kättään. Olisi hienoa olla nyt zen-ihminen tai edes lehmänhermoinen äiti, joka ei olisi huolissaaan ja murehtisi pikkupoikansa joka iltaisesta uimahetkestä.

Mies totesi, että hyvä uimataito on paras henkivakuutus etenkin kun pihassa on sata metriä rantaa.  Kun tytär pulahti aikoinaan ensimmäisen kerran jokeen, sain pidätellä itseäni etten hypännyt heti perään. Teimme silloin sopimuksen, että mies on laiturilla vahdissa ja itse olen... jossain muualla.

Hermoilu ei auta yhtään, koska uimataidon harjoittelu perustuu siihen, että vedessä selviää ja omat taidot pitävät pinnalla. Jos ei sitä usko, ei uimista voi ikinä oppia. Sama on monessa muussakin taidossa: ensin on ylitettävä pelkonsa - liittyy se sitten kaatumiseen, putoamiseen tai vajoamiseen pinnan alle.

Ja meidän 7-vuotiasta on taatusti peloteltu veden vaaroista ja veteen putoamisesta asuinpaikan vuoksi erityisen paljon, joten uimisharjoittelun pelkokerroin oli todella korkealla vielä vime kesänä. Mökin matalassa ja kirkkaassa rantavedessä poika vihdoin uskaltautui etenemään polvisyvyydestä pidemmälle ja oli lopulta kaulaansa saakka vedessä harjoittelemassa tuettuna uimaliikkeitä. Lopulta uimataito kantoi mökkijärvessä jo kolmen metrin päähän ja kevättalvella koulun uimakoulussa poika sai lisää rohkeutta. Niinpä hän ei pelännyt tipan vertaa jokeen menemistä, koska "osaan jo uida".

Mies on vahdissa laiturilla ja uidessa on selvät säännöt mihin suuntaan uidaan. Itse pysyttelen poissa lähettyviltä, mutta kurkkaan heti ikkunasta, jos kuulen meteliä rannasta. Aina kun lapset nousevat polkua pitkin, olen helpottunut. Kaipa tähän tottuu, kunhan tätä koko kesän työstää.

Ajatella, että entisaikaan lapset oppivat uimaan keskenään ilman aikuisen valvontaa. Tukin uittorännit olivat vauhdikkaita vesiliukumäkiä ja syvässä joessa pulikoitiin isoissa laumoissa ja mukana oli uimataidottomia. Nykyään haetaan extreme-kokemuksia toiselta puolelta maailmaa, mutta ennen lapsien elämä oli jatkuvaa extreme-seikkailua - ainakin nykymittapuun mukaan.

Uimari tulee koulusta, kuva otettu joskus toukokuun puolivälissä. Sen jälkeen piha on vihertynyt valtavasti.

Jos Saimilta kysytään, on kaunein kukka voikukka. Tyttö kantaa niitä joka päivä sisälle ja voikukat  pitää laittaa aina maljakkoon, muuten ne hänen mukaansa "sulavat".

Omanapuut ovat jo lakanneet kukkimasta (kuva otettu viikko sitten). Nyt parhaillaan kukkivat sireenit.

Onnenpäiviä: luultiin 30 vuotta nuoremmaksi

Olin jokin aika sitten pelaamassa vanhempien ihmisten kanssa korttipeliä, jota en ollut aiemmin pelannut. Kiitin pelin opettamisesta, jolloin ryhmää vetänyt kaikin puolin skarppi rouvahenkilö totesi iloisesti: "Niin, nythän voit pelata peliä äidin ja isän kanssa, vai onko sinulla JO omaa perhettä?" Olin ihan onnesta ymmyrkäisenä - minua luullaan niin nuoreksi. Heti kotona marssin toiveikkaana peilin eteen, mutta sama naama siellä tuijotti vastaan, huokaus.

Uusi luku ikäpohdintaani kirjoitettiin eilen, kun osallistuin tilaisuuteen, joka alkoi osaltani vähän omituisesti. Olen kehno ovissa, siis valitsemaan oikean oven kaikkien mahdollisten ovien joukosta ja olen keksinyt ilmiölle termin "ovisokeus", joka parhaiten kuvaa ongelmaa (josta uskon monen muunkin salaa kärsivän :) Olen esimerkiksi tullut partiokirkkoon sakastin kautta ja ristiäisiin kuoriosasta, eli sieltä alttarin takaa.

Joka tapauksessa menin eilen palvelutalossa järjestettyyn tilaisuuteen, astuin sisään väärästä ovesta ja sen seurauksena söin täysin tuntemattoman ihmisen synttärikakkua. Kyseinen ystävällinen, vanhahko mies istutti minut heti ovesta astuttuani tuoliin, tarjosi sen kymmenen juhlaherkkua ja kuvittelin istuvani pian alkavassa tilaisuudessa odotellen muita paikalle. Asian todellinen laita paljastui, kun synttärisankari pyysi hoitajaa järjestämään "pikkutytölle" kahvia.

Ihan kiva, jos luullaan kaksikymmentä vuotta nuoremmaksi, mutta ei nyt sentään 35 vuotta nuoremmaksi! Hypähdin tuolista ylös, vaihdoin pari sanaa hoitajan kanssa ja tajusin saman tien syöväni synttärikakkua. Kiiteltyäni päivänsankaria lähdin saman tien kakkulautaseni kanssa rakennuksen toiseen siipeen  ja siellähän todettiin heti: "Ai, onko  täällä kakkuakin tarjolla?"

Kotona kerroin lapsille, että äitiä sanottiin tänään pikkutytöksi. Vanhemmat lapset nauroivat tai kummastelivat, mutta kuopus älähti vakavana:"Ei äiti ole pikkutyttö, äiti on äiti".

Mutta mitä ikä on ja miksi se on niin tärkeä asia? Tiedän vain sen, että aika muuttaa käsitystä iästä, ja siksi uskon että tunnen itseni lapselliseksi vielä 90-vuotiaanakin (jos  elän niin kauan :)

Ajattelin välttyväni ikäkriisiltä, koska kaikki kriiseilyt tai kuumeilut (esimerkiksi vauvakuume) ovat tuntuneet aina muiden jutuilta. Toisin kävi, sillä istuin muutama vuosi sitten ystäväni synttäreillä ja katsoin muita vieraita. Ravintolapöydässä istui vieraiden joukossa 40 vuoden kieppeillä olevia perheettömiä naisia. Kaikilla heillä oli upeat, tuuheat hiukset ja heleä iho, ja he nauttivat raikkailta ja ikäistään nuoremmilta. Kotimatkalla purnasin kaverille, oliko hän huomannut saman kuin minä. Kaveri muistutti siitä, että vastuu vanhentaa, eikä kyseessä ole vain valvominen ja muut vastaavat tekijät, vaan myös henkinen stressi ja kaikki muu vanhemmuuteen liittyvä. Niinpä, olemme psykofyysisiä kokonaisuuksia ja molemmat puolet vaikuttavat ja muuta blaah blaah.

 

 

Mutta niinkö se on, että raskaudu ja rupsahda? Tule vanhemmaksi ja vanhene itse? On vaikeaa kun pään sisäinen minuus ja ulkoinen minuus eivät kohtaa toisiaan. Mutta pitääkö sitten käyttäytyä jotenkin iälleen ominaisesti? Mikä meitä oikein säätelee? Niinpä, ei todellakaan mikään, jos emme säädä itse. Snä päätät sen, eikä kukaan muu. Voi olla ajatuksilleen lukkiutunut 20-vuotias tai uudelle avoin 80-vuotias. (Ikärasismi on silti voimissaan, koska reaalimaailmassa ikä on yksi muuttuja kun ihmisyhtälöä arvioidaan. Tähänkin tulee muutosta, mutta pikku hiljaa.)

Kuitenkin - elämä ei ole koulu, jossa lopussa jaetaan todistukset ja parhaat palkitaan. Vaan elämä on virta, jossa on tärkeintä on räpiköiminen eikä tyyli. Ja kaikista tärkeintä ovat kanssaräpiköijät.

Hurahduksia

"Miksi lehmän täytyy syödä heinää - nyt se seuraa koko ajan!"
"Olisi muuten ollut kiva että kriipperi räjähti, mutta ei tässä mökin edessä."

Lasten keskenään käymät keskustelut ovat nykyään ihan outoja. Niissä vilisee metsiä, mökkejä, kellareita, ikkunoita (joista ei saa tulla nähdyksi), zombeja, sikoja (joista otetaan pekonit irti ja sika jatkaa sen jälkeen tyytyväisenä elämäänsä) ja paljon muuta omituista. Kaiken takana on Minecraft-peli, johon etenkin ekaluokkalainen on hurahtanut täysillä.

On pelistä jotain hyötyäkin. Poika lainailee kirjastosta pelioppaita ja lukee niitä tavu kerrallaan juuri lukemaan oppineen innolla. Isosisko jo ihmetteli, miksi veli puhuu heille välillä kirjakielellä. Syy löytyi pelioppaista, joissa asiat selitetään selkosuomalaisilla lauseilla kuten: "Useimmat Minecraftissa kohtaamistasi olennoista ja eläimistä ovat vihamielisiä tai korkeintaan karjaksi soveltuvia". Oppaiden lukemisen lomassa poika kyselee erikoisia kysymyksiä, joihin emme osaa vastata. Ihan kuin eläisimme eri maailmoissa. Kirjastonhoitajan mukaan pelioppaita lainaillaan ahkerasti - myös aikuiset lainaavat itselleen.

Angry Birds -hahmoja: Stella, iloisia Angry Birdseja (siniset) ja keltainen, mikä sen nimi lieneekään.On kummallista, miten tyttö saa kynä nyrkkiotteessa tehtyä todella tarkkaa jäljeä. Piirtää ensin rajaviivat ja värittää sitten.

Kuopus taas on hurahtanut Angry Birdsiin ja niiden piirtämiseen. Kolmevuotias tuottaa joka päivä kymmenisen piirustusta ja aina samasta aiheesta. Laitan koko ajan piirustuksia  keräyslaatikkoon, mutta siitä huolimatta meillä alkaa kohota paperikasoja joka puolelle. Täytyisi laittaa pääsiäisenä tiput järjestykseen.

Harvinainen yksityiskohta kuopuksen piirustuksesta - ei Angry Birds hahmo.

Possu varastaa munat.

Taiteilijan asento ja aiempaa tuotantoa.

Itse olen hurahtanut tällä hetkellä kahteen asiaan: KonMariin ja vintageen. Kumpikaan ei tosin näy meillä millään tavalla. Esimerkiksi sadat säilytetyt kuopuksen piirtämät kuvat tuottavat iloa: eihän niitä siis voi laittaa pois! Luen siivousopasta ja koluan netin vintage-kauppoja, mutta kaikki toiminta tapahtuu pään sisällä eikä ole siirtynyt ulkoiseksi toiminnaksi tai hankinnoiksi - ainakaan vielä. Eikä helposti siirry lähitulevaisuudessakaan, sillä mieskin tokaisi tänään: "Mun kalsareita et sitten ala taittelemaan". Täytyy siis keskittyä omiin ja kahden nuoremman vaatteisiin. Tytär taitteli jo pari viikkoa sitten omat paitansa pystyyn laatikkoon, ja kehui että jäi paljon enemmän tilaa.

Psykologinen minäni sanoo, että hurahduksissani on kyse kaipuusta järjestettyyn maailmaan ja selkeyteen (KonMari), jota uskon vanhan ja jo kadonneen maailman edustavan (vintage). Kun ulkoinen todellisuus on entistä arvaamattomampi ja kaaosmaisempi, kaipuun määrä järjestykseen ja "vanhaan hyvään aikaan" kasvaa. Enkä ole ainoa. Niinpä sen sijaan, että luen päivän uutisia avaan vaaleanpunaisen opaskirjan. Ja kas, kaikki järjestyy kyllä - kunhan saan vain kotini järjestykseen.

Ufolaivue laskeutui viime yönä joelle, tässä kuvatodiste :D

Hyvää pääsiäistä!

Edit. Sen tuhat kirjoitusvihrettä.