Vanhempainillassa: hyvin suunniteltu ei ole puoliksi tehty

"Suunnitelmat on nyt tehty, nyt vain toteuttamaan niitä", sivistysjohtaja päätti puheenvuoronsa ja purjehti saman tien salista ulos seuraavaan tilaisuuteen. Lässähdin tuolissa alaspäin - siinäkö se uusi opetussuunnitelma oli? Homma on toteutusta vaille valmis.

Paljon sanoja, paljon kauniita ajatelmia, hienoja lupauksia ja visioita. Silti ainoastaan mieleen jäivät kaksi konkreettista tietoa lasten koulusta: toinen oli välitodistuksen korvaaminen arviointikeskustelulla ala-asteella ja toinen fakta siitä, että oppilaat saavat ala-asteella vain pakollisen valtakunnallisen minimimäärän opetusta.

Konkreettista oli myös salissa olevien tyhjien penkkirivistöjen määrä. Vanhempia oli saapunut kuulemaan uusia visioita ehkä noin kolmannes siitä määrästä mitä päätösjuhliin saliin pakkautui.

Suomessa on ollut pitkään vallalla suuntaus, jossa rakastetaan kaikkea suunnittelua ja pohtimista. Sen sijaan toteutuksella ja arjen kuvioilla ei nähdä olevan niin suurta merkitystä, ne hoituvat ikään kuin itsestään upeiden visioiden siivellä. Tämä ajattelumalli läpäisee koko yhteiskunnan ja se näkyy ihan kaikessa - asuntojen rakentamisesta alkaen koulutusjärjestelmään saakka.

Viime aikoina on alkanut tuntua siltä, että haromme tyhjää. Hyvin suunniteltu ei ole puoliksi tehty - sitä ei tehty lainkaan. Hieno sana, kuten digiloikka, on vain sana. Sinällään se on tyhjää, vain ajatelma ja lupaus jostain uudesta. Ilman resursseja se jääkin lupaukseksi ja jäljelle jää vain sana, jota papukaijamaisesti toistetaan joka käänteessä ikään kuin tarpeeksi suuri määrä toistoja muuttuisivat toimiviksi ohjelmiksi, laitteiksi ja uudenlaisiksi opetusmenetelmiksi.

Elämme arkea, ei suunnitelmia. Käytännössä digiloikka kilpistyy siihen, kun esiin otetuista tableteista puolet päivittää itseään oppitunnin ajan ja toinen puoli ei suostu muuten vain avaamaan käytössä olevaa opetusohjelmaa. Onneksi oppikirjoista ei olla ihan vielä luopumassa, siirtymäaikaa todellakin tarvitaan.

Suunnitelmien Suomi uskoo vakaasti valitsemaansa linjaan. Sivistysjohtaja mainitsi sivumennen, että nyt opetushallitus alkaa tekemään seuraavaa, kymmenen vuoden päästä toteutettavaa opetussuunnitelmauudistusta. On ihmeellistä, kuinka jossain korkeamman tiedon virastossa voidaan nähdä millaista opetusta ja oppimista Suomessa tarvitaan kymmenen vuoden päästä. Itse näen edessä vain sumua, en tiedä millainen Suomi ja koko maailma on edes vuoden päästä.

Sillä suunnitella voi aina ja erityisen lennokkaasti silloin kun käytännön toteutuksesta ei tarvitse välittää.

Miten suojella Väinöä?

Monenmoista metsäneläintä on pihalla nähty, mutta ei mitään vastaavaa kuin Väinö. Keväällä syntynyt ja Väinöksi ristimämme metsäjänis valtasi pihan kuukausi sitten ja herätti heti huomiota rohkealla käytöksellään. Ensimmäisen kerran kohdatessamme oli kuopus menossa jo käsi pitkällä silittämään Väinöä, kun kielsin koskemasta eläimeen. Ajattelin, että jäniksen täytyy olla jotenkin sairas, eihän epätavallinen, peloton käytös voisi kertoa muusta. Väinön silmät ovat kuitenkin kirkkaat, turkki paksu ja kiiltävä, ruoka maistuu jatkuvasti ja nopeuskin on sellainen, että seuraaminen vilistää silmissä. Johtopäätös olikin, että Väinö ei ole sairas, vaan huimapäinen ja seurankipeä, ja vähän yksinäinen nuori jänis.

Väinöä ei haittaa lasten kiljahdukset tai juoksuaskeleet. Kun ruohonleikkuri tai lehtipuhallin surraa, venyttelee Väinö vieressä selkäänsä tai rapsuttelee mustasuippoisia korviaan. Väinöllä on pihalla kaksi mielipaikka, toinen on keskipihan pensas yön makuusijaksi ja toinen on päivälepopaikka ulko-oven vieressä, päälle kaartuvien kasvien alla. Siellä ulko-oven edessä makoillessaan Väinö näyttää ihan vahtijänikseltä.

Väinön tulo on muuttanut monia arjen rutiineita. Ennen auton käynnistämistä pitää katsoa, onko jänis taas auton alla. Mies leikkaa muualta ruohon, mutta jättää Väinölle apilakohdat syötäviksi. Ulko-ovea avattaessa on samalla katsottava, ettei päästä jänistä sisään. Peitettä ravistaessa on katsottava, ettei samalla pöläytä roskia Väinön korvien päälle (näin tuli jo kerran tehtyä).

Viimeistään hämärän tullen Väinö pomppii päiväreissuiltaan kotiin keskipihan pensaaseen nukkumaan. Väinön kotiintuloaika on noin kello kahdeksan aikaan, joskus kyläreissuilla on venähtänyt yli yhdeksäänkin. Jos Väinö ei ole tullut hämärän tultua kotiin, on jänistä käyty pihalla huhuilemassa ja etsimässä, ja melkein samassa on viimeinenkin kyläliesu pomppinut kotiin.

Paitsi eilen illalla. Väinö ei tullut pihaan ja kun ulkovalot syttyivät, oli selvää ettei Väinö tule yöksi nukkumaan tuttuun pensaaseen. Pelolle on selvä syykin - edellisenä päivänä pihalla vieraili epätoivottu vieras. En ole ikinä ennen nähnyt yhtä röyhkeää kettua, joka kulkee talon vieruksia keskellä kirkasta päivää. Palohälytyskään ei olisi saanut meitä nopeammin ulos, kun bongasin ketun ikkunasta. Tempaisin oven suusta haravan käteen, yksi lapsista huusi samalla "kettu meni takapihalle" ja ryntäsimme kahdelta puolelta perään. Kettua ei näkynyt missään, se oli tietysti vilistänyt pöpelikköön. Väinö löytyi pelokkaana ulko-oven pusikosta, se värisi vähän ja yritti näyttää pensaan alla vielä pienemmältä mitä se oli.

Viimeiset kuvat Väinöstä ikkunan läpi otettuna. Väinö söi voikukan lehtiä.

Mitä ihmettä voi tehdä? Miten suojella metsäjänistä ketulta?  Jos puhuisin jänistä, kehottaisin Väinöä pysymään mahdollisimman lähellä taloa tai tulemaan yöksi terassille (ja tekisin samalla haastattelun johonkin eläinlehteen :)

Kettua ei näkynyt enää päivällä pihassa. Hämärän tultua Väinö meni taas yöpymispensaaseensa keskelle pihaa. Vähän myöhemmin poika katsoi ikkunasta ja huusi, että nyt kettu on Väinön pensaassa. Ryntäsimme taas pihalle, mutta kumpaakaan ei näkynyt enää missään. Tuntui pahalta katsoa maahan painunutta kuoppaa, jonka Väinön kuukauden mittainen yömakoilu oli pensaan juurelle muodostanut.

Muut menivät nukkumaan ja katsoin vielä kerran ulos ikkunasta. Kettu kulki nyt ihan seinän viertä ja samalla heräsi toivon kipinä. Ehkä se ei ollut saanutkaan Väinöä ja kierteli siksi vielä pensaita tarkastamassa.

Aamulla yllätys oli suuri: Väinö istui takapihalla voikukan lehti suussaan. Se näytti tyytyväiseltä ja taisi huomata meidän ilahtuneet kasvomme ikkunan läpi. Väinö söi pitkään, siirtyi tunneiksi etupihalle makoilemaan ja meni sitten takaisin takapihalle - ja katosi. Tytär sanoi, että Väinö näytti yhtäkkiä hätääntyneeltä, se pomppi sinne tänne puun juurelta toiselle ja katosi sitten puiden sekaan pöpelikköön. Se oli viimeinen kerta kun näimme Väinön. Se ei tullut eilen illalla pihalle, eikä sitä ole näkynyt enää koko päivänä.

Yritän ajatella, että Väinö tietää ketun olevan kannoillaan ja vaihtaneen siksi maisemaa. Sillä on koti jossain muualla, turvallisemmassa paikassa. Jonain päivänä se tulee taas pihalle yhtä yllättäin kuin se tuli ulko-oven eteen kuukausi sitten.

Hassua silti, kuinka paljon pientä metsäjänistä voi kaivata.

Sumua eilen pellon päällä. Syksy, ei voi mitään.