Kaupungissa asuessani ihmettelin usein sitä, miksi maalaiset lähtevät kesämökeilleen. Hehän asuvat jo maalla, siellä kukkean luonnon helmassa. Onko voikukka erinäköinen mökillä, tai tuoksuuko koivu paremmalta mökillä kuin omalla pihalla? Miehen mökkeilyinto on jonkin verran laantunut maalle muuton jälkeen, minä taas en ole ikinä ollut mökkeilijä luonteeltani. Lapset ja mies kuitenkin haikailevat välillä sinne, joten mökille on mentävä ainakin pari kertaa kesän aikana.
Kun kysyin lapsilta viimeksi miksi he niin haluavat mökille, selvitti tytär heti "siellä voi sukeltaa". Kotona lapset käyvät lähes joka päivä uimassa joessa, niin on tapahtunut myös tänä viileänä kesänä sillä puusauna lämpiää meillä melkein joka ilta. Sukeltelu kuuluu kuitenkin vain mökkielämään, se on ollut sääntö jota lapset ova kiltisti jo vuosia noudattaneet. Välihuomautuksena mainittakoon, että juttelin kevääällä paikallisen äidin kanssa, joka oli ihmeissään siitä että meidän lapset uivat joessa. "Onkohan se teidän kohtaalla sitten puhtaampaa... En ikinä päästäisi meidän lapsia uimaan siinä". En oikein tiennyt mitä sanoa, joten totesin vain, ettei meidän lapsille ole tullut mitään ikäviä seurauksia joessa uimisesta. Olin myös harmistunut, koska törmäsin taas ennakkoluuloon jota on vaikea, oikeastaan mahdoton, muuttaa. Kerran likainen, aina likainen.
Niin, miksi ihmeessä mökille? Ajattelen, että kysymys on niin yksinkertaisesta asiasta kuin ympäristön vaihdoksesta. Mökki on kotia huomattavasti alkeellisempi ympäristö ja siellä ei kerta kaikkiaan voi keskittyä mihinkään muuhun kuin mökkeilyyn. Nettiyhteydet pätkivät, ja netistä vierottautuu viimeistään silloin kun sivun latautuminen kestää 15 minsaa. Elämä on yksinkertaista ja keskittyy saunomiseen, syömiseen ja nukkumiseen ja syömiseen ja saunomiseen ja syömiseen. Kaikki on ihanan alkeellista, tiskaaminen vie puoli päivää ja vessassa käyminenkin on kokemus. Ollaan osa luontoa, ja siksi voidaan haista savulle ja sammalille ja vaatteetkin voivat olla kuin suoraan pöllövaarin kaapista. Ihan toista kuin kotona siis!
Itse en kaipaa mökkielämästä mitään. Sen sijaan kaipaan kulttuuria, luentoja, näyttelyitä, sellaista turhanpäiväistä ihmispöhinää. En kaipaa ulkohuusseja, puusaunaa tai mustikkametsiä, sillä Suomessa on joka puolella metsiä - ei niitä tarvitse mökiltä etsiä. Kaikesta huolimatta ajan yksin tänään kiltisti lähes 200 kilometriä mökille, perheeni on ollut jo siellä eilisestä alkaen. En mökkeile itseni vuoksi, vaan koska haluan olla mukana siinä iloisessa touhussa missä perheeni on, ja jos he nauttivat mökkeilystä, minä voin iloita siitä heidän kanssaan.
Olen aloittanut uuden blogitekstin monta kertaa ja yhtä monta kertaa olen joutunut jättämään sen kesken. Kun tietokoneella näpyttelystä ei tullut yhtään mitään, tartuin vaihteeksi lyijykynään ja aloin kirjoittaa taas uutta kirjaa. Edellinen kirjaprojekti kesti yli vuoden ja etenin siinä vaivoin toisen kappaleen loppupuolelle. Kirjan työnimi oli "Jumalaton kurvi", ja täytyy myöntää, että heti ensimmäisten lauseiden jälkeen tarinasta alkoi tulla todella outo - eikä siis missään hyvässä mielessä. Olin jo toisessa kappaleessa lopen kyllästynyt päähenkilö taksikuskiiin, sekä ruotsinopettaja Anneen ja odotin vain, että saan tössäyttää taksikuskin kovassa vauhdissa kurviin, jonka jälkeen todelliset seikkailut vasta alkaisivat. Nyt olen laittanut kurvin kaappiin jäähdyttelemään, ja voi olla että sinne saakin jäädä. Olen jo aloittanut uuden kirjan kirjoittamisen, mikä on vapauttavaa. Uuden kirjan kirjoittamisen aloittaminen on vähän niin kuin aloittaisi elämän uudestaan, kaikki on mahdollista ja ihanasti apposen auki.
En muuten ymmärrä näitä huippumenestyneitä kirjailijoita. Miten he ovat onnistuneet yhdistämään kaikki elämänsä osa-alueet? Sillä kun kirjoitan istuu Saimi usein sylissäni, tai vieressäni, tai vetää jalasta tai tukasta. Äiitiii, anna huomioo... Miten siis voi olla mahdollista, että J.K. Rowling kirjoitti ensimmäisen Harry Potterinsa mukavasti kahvilassa istuskellen, höyryävä kahvikuppi kourassaan samalla kun hänen pieni poikansa seurasi tyynesti rattaissa äitylin luomistyön etenemistä? Ehkä muistan väärin, mutta sellainen mielikuva minulle jostain varhaisesta haastattelusta jäi. Eihän se voi olla todellista, sellaisia lapsia voi olla vain Harry Pottereissa.
Kuva pihasta joelle päin. Huomasin vasta tietokoneella kuvaa katsoessani, että miehen törppö oli tullut ikuistetuksi.Kello yhdeksän kieppeillä joesta tulee peili, ihan oikeasti.
Nyt tätä kirjoittaessa on todella kaunis ja kuulas kesäyö (katso yllä oleva kuva), mutta päivällä oli todella ankea tunnelma. Joka päivä on satanut vettä. Niin myös tänään iltapäivällä. Uimavedet ovat kylmiä. Kreikan kriisi ei lopu ja seuraavaa kriisimaata odotetaan. Potentiaalisia ehdokkaita on paljon: Italia, Ranska, Slovenia, Suomi... Oho, Suomi on jälleen kerran kovassa seurassa, melkein ytimessä. Yt-neuvotteluja käydään siellä sun täällä, Sanomakin aloittanee syksyllä taas uuden kierroksen.
Ja minä mikrotasolla mietin mitä teen syksyllä, kun Saimi täyttää kolme vuotta. Jatkanko freelancerina juttujen tekoa, nythän minulla on navigaattorikin enkä enää joudu etsimään juttupaikoille ihmisiltä tietä kysellen. Monesti eksyin, mutta aina löysin paikalle vaikkakin joskus myöhässä. Myöhäistyin esimerkiksi unikeopäivänä unikeko-tittelin saaneen julkisesta kasteluhetkestä ja miespoloinen jouduttiin kastelemaan uudestaan, jotta saisin lehteen kuvia. Siinä menivät unikeon toiset kuivat vaatteet.
Juttukeikat painottuvat iltoihin ja viikonloppihin, eli niihin aikoihin kun lapset ovat kotona. Lisäksi palkkiot ovat vaatimattomia. Ehkäpä jos eläisin yksin ja saisin kaikki mahdolliset yhteiskunnan tuet tai tekisin muita päivätöitä, voisin ostaa juttutuloilla makkaraa leivän päälle tai joskus uuden polyesteripaidan. Leveästi en eläisi silloinkaan, mutta tässä tilanteessa... En todellakaan tiedä, mitä olisi järkevintä tehdä, mutta niin ei tiedä moni muukaan. Linkedinissä levinnyt Annamari Irannon kirjoitus korkeakoulutettujen työttömyydestä herättää tuttuja tuntoja. Suunta on hukassa yhä useammalta ja näkyvissä on vain sankkaa sumua. Niinpä niin, vanhaa ajatusta lainaten: Suomi on ajamassa kohti jäävuorta ja laivan miehistö järjestelee vain kansituoleja.
Saimi odottaa kun isosisko cruisailee. Tytär sanoi, ettei hiekkatiellä eteneminen onnistu, joten vein tytön kuvanoton jälkeen autolla 7 kilometrin päähän asfalttipihalle.
Olemme käyneet tänä sateisena kesänä peräti yhden kerran pyöräilemässä. Poljimme lähikylään ja ostimme jätskit leikkipuistoevääksi.
Rannalta kuului riemuhuutoa ja mies tuli naama loistaen ikkunan taakse heiluttamaan käsissään jotain mustaa. Kalanhajuiseen katiskaan oli ryöminyt oikea jokirapu, ei mikään istutettu täplärapu. Mies on varma, että se on todellinen merkki joen puhdistumisesta.
Rapu päästettiin samantien takaisin jokeen perheenlisäyksen toivossa. Tiedätkö miten rapu lasketaan takaisin veteen? Minä en tiennyt, mutta jo pikkukakarana mökillä ravustanut mies selitti, että rapu täytyy laskea veteen selkä edellä muuten kilven alle voi jäädä ilmakuplia.
Kylmän ja sateisen kesäkuun jälkeen heinäkuun helle tuntuu ihanalta. Eikä lapsia tarvitse houkutella ulos, ulkona on viileämpi ja mukavampi olla kuin sisällä.
Laiturilta otettuja kuvia iltayhdeksältä. Ja kyllä, sähkölinjat kulkevat joen ylitse vielä vuonna 2015:)
Heinäkuu kuvattu viime yönä. Vaikka kuvan laatu voisi olla parempi, taidan teettää kuvasta suurennoksen. Rakastan heinäkuista kuutamoa, siinä on jotain ikiaikaista ja lumoavaa. Saimikin oli katsomassa kuutamoa, tosin hän luuli aluksi, että mennään katsomaan "Kimmo Kuuta" (Pikkukakkosen lastenohjelmaa).
Muistan ratkaisevan alkupisteen hyvin. Mies ja lapset tulivat kotiin alakerran yhteissaunasta ja sanoin heti miehelle, että nyt on tullut jotain sellaista myyntiin, jota voisi käydä katsomassa paikan päällä. Kun saavuimme ensimmäisen kerran nykyisen kotimme pihaan, en ihastunut tyypilliseen 80-lukulaiseen taloon vaan puutarhamaiseen ympäristöön ja jokeen. Kuinka paljon pihalla voikaan kasvaa erilaisia puita ja kuinka levollinen tunne virtaavasta joesta tuleekaan!
Monien ja mutkaisten tilanteiden jälkeen istuimme talvisena iltana miehen kanssa kahdestaan uuden kotimme olohuoneessa. Suurin osa tavaroista oli vielä muuttolaatikoissa, lapset nukkuivat ensimmäistä yötä omissa huoneissaan ja katsoimme sohvalta kohti ikkunaa josta näkyi vain kuusia, mäntyjä ja koivuja. "Pöpelikkö" kuten esikoinen alkoi metsää myöhemmin nimittämään. Kontrasti ja hyppy oli valtava. Pari iltaa aiemmin olimme katsoneet kotisohvalta Suomen suurimpiin kuuluvaa ostoskeskusta. Mies katsoi minua pitkään ja sanoi sitten virnistäen: "Kyllä me olemme hulluja!"
Koivukuja muuttuu ilta-auringossa...
...kuin hämäräksi tunneliksi
Niin me olemmekin, valtaväestön silmissä. On hullua tehdä loikka
vastavirtaan samaan aikaan kun kaikki halutaan keskittää suuriin
yksikköihin ja maaseutu tyhjentää elämästä. Miksi pullikoida vastaan,
kun voisi kellua myötävirrassa kuin kuollut kala? Niinpä niin, ja juuri
osittain siksi.
Kyllä! Olen byrokratia- ja virkamiesajatteluvastainen. En usko, että mikään byrokraattinen taho Suomessa tai edes koko maailmassa, ei yksikään kaikkitietävä viranomainen ymmärrä tai edes ole kiinnostunut millin vertaa siitä, mitä juuri minä ja perheeni tarvitsee. En usko kaupungistumisen tuovan autuutta, en keskittämisen tuovan laskettuja säästöjä enkä yksinkertaistettuihin malleihin, jossa vain keskittymät ovat otollisia uusien innovaatioiden luomiseen, tai luovuuteen ylipäänsä.
Uskon ihmisiin, juuri meihin taviksiin joita byrokratia holhoaa, mukatietää ja määrittelee. Suomalaiset ovat koulutettua väkeä, ja me osaamme, tiedämme ja keksimme - jos vain uskallamme luopua ajattelusta, jossa aina joku muu tietää paremmin.
Joki alavirtaan ja
ylävirtaan puoli kahdeksan aikaan illalla.
Ja ylimaailmallisuuksista ja politikoinnista takaisin maalle.... Mitä järkeä on asua maalla, jos ei ota kaikkea riemua irti omasta
tilasta ja vapaudesta elää niin kuin juuri itse haluaa. Vastaan itse: ei
mitään. Joten voin taata, että meillä soi pihalla musiikki juuri sellaisella desibelitasolla kuin sillä kyseisellä hetkellä haluamme, grilli
eli puilla lämmitetty noidanpata savuttaa välillä vietävästi ja
aamupostiakin haen usein yöpöksyt jalassa - ei todellakaan kiinnosta
mitä harakat tai naakat siitä ajattelevat.
Sillä vapaus,
vapaus ja vapaus. Se on parasta maalla juuri nyt. Otan innoissani kuvia
ja yritän säilöä tunnelmaa kesästä ja vapaudesta. "Huvi ja riemu muu"
kestää pari kuukautta, ja viimeistään lokakuussa on fiilis kuin
survottaisiin mustaan jätesäkkiin.
Kesän lyhyyttä tuskastellessani luin keskustelupalstalta viestin, joka olisi voinut tulla suoraan omalta näppikseltä (perfektionistina tosin korjasin kirjoitusvihreät).
"Suomen kesä on niin lyhyt että jos nukkuu pitkään se on jo ohi. Pah!
Suomen kesä on niin lyhyt, ettei sitä huomaa jos on kalja kesken. Suomen kesä on niin lyhyt että juhannusseksiin on parasta aloittaa
esileikki vappuna. Suomen kesä on yleensä lyhyt mut sentään vähäluminen.
Suomen kesä, itikoita ainakin riittää."
Näin on näreet. Tätä kirjoittaessani mieleen nousee väistämättä Eino Leinon "Lapin kesä" ja täysin asiaan kuulumattomasti myös Dave Lindholm, jota mies soittaa ulkokajareista niin kovaa, että kuulen tänne sisälle avoimesta ikkunasta biisin jokaisen sanan.
Eli kesäkuvia ja pari pientä videopätkää Suomen vähälumisesta vuodenajasta täältä joenrannasta, jonka rauhan vain traktorin hurina, Taavi Limppusen & kumppanien musisointi ja sorsien molskahdukset rikkovat:)
Leikkimökki oli ensimmäinen hankinta pihalle. Saimi tarjoaa ruokaa mökissä päivittäin.
Laiturin vieressä kasvaa tällä hetkellä valtavasti sinisiä kukkia: lupiineita ja toisia mitä lienee. Kasviopin asiat jäivät vähän vieraiksi.
Tässä kuvasin pihalta jotain taiteellista, en oikein tiedä mitä.
Sain vihdoin kuvan rannan heinikossa pesivästä sorsaperheestä. Poikasia on 11, mutta nyt mukana oli niistä vain osa.
"Mennään laaturille!" Totinen tyttö on juuri syönyt kaksi paahdettua vaahtokarkkia.
Auringonlasku kuvattuna klo 22.45. Salaman räpsähdys pilasi kuvan ja sitten loppuikin sopivasti akku.
Kaikki lapset ovat syntyjään luonnon ystäviä - se on takuulla kirjattu ihmisen alkukantaiseen perimään. Yhteys luontoon voi katketa, mutta kaipuu siihen säilyy läpi elämän. Viimeksi eilen uutisoitiin, kuinka tärkeää luonnossa liikkuminen on myös vanhuksille. Verenpaine laskee ja jopa masennuslääkitystä voidaan korvata luonnossa liikkumisella.
Saimi on nyt siinä iässä, että ihailee ihan kaikkea - myös kärpäsiä.
Metsästä siinä sitten kärpäsiä lätkä kädessä, kun toinen seuraa vieressä
ja sanoo: "Pääkänen on ihana" tai "Mitä pääkänen tekee?" ja vastaa
pian itselleen: "Se leikkii."
Edit. Videoissa jotain häikkää, ainakaan omalta koneelta eivät näy. Kokeilen saada toimimaan.
