Uusi luku ikäpohdintaani kirjoitettiin eilen, kun osallistuin tilaisuuteen, joka alkoi osaltani vähän omituisesti. Olen kehno ovissa, siis valitsemaan oikean oven kaikkien mahdollisten ovien joukosta ja olen keksinyt ilmiölle termin "ovisokeus", joka parhaiten kuvaa ongelmaa (josta uskon monen muunkin salaa kärsivän :) Olen esimerkiksi tullut partiokirkkoon sakastin kautta ja ristiäisiin kuoriosasta, eli sieltä alttarin takaa.
Joka tapauksessa menin eilen palvelutalossa järjestettyyn tilaisuuteen, astuin sisään väärästä ovesta ja sen seurauksena söin täysin tuntemattoman ihmisen synttärikakkua. Kyseinen ystävällinen, vanhahko mies istutti minut heti ovesta astuttuani tuoliin, tarjosi sen kymmenen juhlaherkkua ja kuvittelin istuvani pian alkavassa tilaisuudessa odotellen muita paikalle. Asian todellinen laita paljastui, kun synttärisankari pyysi hoitajaa järjestämään "pikkutytölle" kahvia.
Ihan kiva, jos luullaan kaksikymmentä vuotta nuoremmaksi, mutta ei nyt sentään 35 vuotta nuoremmaksi! Hypähdin tuolista ylös, vaihdoin pari sanaa hoitajan kanssa ja tajusin saman tien syöväni synttärikakkua. Kiiteltyäni päivänsankaria lähdin saman tien kakkulautaseni kanssa rakennuksen toiseen siipeen ja siellähän todettiin heti: "Ai, onko täällä kakkuakin tarjolla?"
Kotona kerroin lapsille, että äitiä sanottiin tänään pikkutytöksi. Vanhemmat lapset nauroivat tai kummastelivat, mutta kuopus älähti vakavana:"Ei äiti ole pikkutyttö, äiti on äiti".
Mutta mitä ikä on ja miksi se on niin tärkeä asia? Tiedän vain sen, että aika muuttaa käsitystä iästä, ja siksi uskon että tunnen itseni lapselliseksi vielä 90-vuotiaanakin (jos elän niin kauan :)
Ajattelin välttyväni ikäkriisiltä, koska kaikki kriiseilyt tai kuumeilut (esimerkiksi vauvakuume) ovat tuntuneet aina muiden jutuilta. Toisin kävi, sillä istuin muutama vuosi sitten ystäväni synttäreillä ja katsoin muita vieraita. Ravintolapöydässä istui vieraiden joukossa 40 vuoden kieppeillä olevia perheettömiä naisia. Kaikilla heillä oli upeat, tuuheat hiukset ja heleä iho, ja he nauttivat raikkailta ja ikäistään nuoremmilta. Kotimatkalla purnasin kaverille, oliko hän huomannut saman kuin minä. Kaveri muistutti siitä, että vastuu vanhentaa, eikä kyseessä ole vain valvominen ja muut vastaavat tekijät, vaan myös henkinen stressi ja kaikki muu vanhemmuuteen liittyvä. Niinpä, olemme psykofyysisiä kokonaisuuksia ja molemmat puolet vaikuttavat ja muuta blaah blaah.
Mutta niinkö se on, että raskaudu ja rupsahda? Tule vanhemmaksi ja vanhene itse? On vaikeaa kun pään sisäinen minuus ja ulkoinen minuus eivät kohtaa toisiaan. Mutta pitääkö sitten käyttäytyä jotenkin iälleen ominaisesti? Mikä meitä oikein säätelee? Niinpä, ei todellakaan mikään, jos emme säädä itse. Snä päätät sen, eikä kukaan muu. Voi olla ajatuksilleen lukkiutunut 20-vuotias tai uudelle avoin 80-vuotias. (Ikärasismi on silti voimissaan, koska reaalimaailmassa ikä on yksi muuttuja kun ihmisyhtälöä arvioidaan. Tähänkin tulee muutosta, mutta pikku hiljaa.)
Kuitenkin - elämä ei ole koulu, jossa lopussa jaetaan todistukset ja parhaat palkitaan. Vaan elämä on virta, jossa on tärkeintä on räpiköiminen eikä tyyli. Ja kaikista tärkeintä ovat kanssaräpiköijät.
