torstai 24. maaliskuuta 2016

Hurahduksia

"Miksi lehmän täytyy syödä heinää - nyt se seuraa koko ajan!"
"Olisi muuten ollut kiva että kriipperi räjähti, mutta ei tässä mökin edessä."

Lasten keskenään käymät keskustelut ovat nykyään ihan outoja. Niissä vilisee metsiä, mökkejä, kellareita, ikkunoita (joista ei saa tulla nähdyksi), zombeja, sikoja (joista otetaan pekonit irti ja sika jatkaa sen jälkeen tyytyväisenä elämäänsä) ja paljon muuta omituista. Kaiken takana on Minecraft-peli, johon etenkin ekaluokkalainen on hurahtanut täysillä.

On pelistä jotain hyötyäkin. Poika lainailee kirjastosta pelioppaita ja lukee niitä tavu kerrallaan juuri lukemaan oppineen innolla. Isosisko jo ihmetteli, miksi veli puhuu heille välillä kirjakielellä. Syy löytyi pelioppaista, joissa asiat selitetään selkosuomalaisilla lauseilla kuten: "Useimmat Minecraftissa kohtaamistasi olennoista ja eläimistä ovat vihamielisiä tai korkeintaan karjaksi soveltuvia". Oppaiden lukemisen lomassa poika kyselee erikoisia kysymyksiä, joihin emme osaa vastata. Ihan kuin eläisimme eri maailmoissa. Kirjastonhoitajan mukaan pelioppaita lainaillaan ahkerasti - myös aikuiset lainaavat itselleen.

Angry Birds -hahmoja: Stella, iloisia Angry Birdseja (siniset) ja keltainen, mikä sen nimi lieneekään.On kummallista, miten tyttö saa kynä nyrkkiotteessa tehtyä todella tarkkaa jäljeä. Piirtää ensin rajaviivat ja värittää sitten.
Kuopus taas on hurahtanut Angry Birdsiin ja niiden piirtämiseen. Kolmevuotias tuottaa joka päivä kymmenisen piirustusta ja aina samasta aiheesta. Laitan koko ajan piirustuksia  keräyslaatikkoon, mutta siitä huolimatta meillä alkaa kohota paperikasoja joka puolelle. Täytyisi laittaa pääsiäisenä tiput järjestykseen.

Harvinainen yksityiskohta kuopuksen piirustuksesta - ei Angry Birds hahmo.
Possu varastaa munat.
Taiteilijan asento ja aiempaa tuotantoa.


Itse olen hurahtanut tällä hetkellä kahteen asiaan: KonMariin ja vintageen. Kumpikaan ei tosin näy meillä millään tavalla. Esimerkiksi sadat säilytetyt kuopuksen piirtämät kuvat tuottavat iloa: eihän niitä siis voi laittaa pois! Luen siivousopasta ja koluan netin vintage-kauppoja, mutta kaikki toiminta tapahtuu pään sisällä eikä ole siirtynyt ulkoiseksi toiminnaksi tai hankinnoiksi - ainakaan vielä. Eikä helposti siirry lähitulevaisuudessakaan, sillä mieskin tokaisi tänään: "Mun kalsareita et sitten ala taittelemaan". Täytyy siis keskittyä omiin ja kahden nuoremman vaatteisiin. Tytär taitteli jo pari viikkoa sitten omat paitansa pystyyn laatikkoon, ja kehui että jäi paljon enemmän tilaa.

Psykologinen minäni sanoo, että hurahduksissani on kyse kaipuusta järjestettyyn maailmaan ja selkeyteen (KonMari), jota uskon vanhan ja jo kadonneen maailman edustavan (vintage). Kun ulkoinen todellisuus on entistä arvaamattomampi ja kaaosmaisempi, kaipuun määrä järjestykseen ja "vanhaan hyvään aikaan" kasvaa. Enkä ole ainoa. Niinpä sen sijaan, että luen päivän uutisia avaan vaaleanpunaisen opaskirjan. Ja kas, kaikki järjestyy kyllä - kunhan saan vain kotini järjestykseen.




Ufolaivue laskeutui viime yönä joelle, tässä kuvatodiste :D

Hyvää pääsiäistä!


Edit. Sen tuhat kirjoitusvihrettä.

lauantai 19. maaliskuuta 2016

Opetushallitus hölmöilee jälleen

"Hienoo, vähemmän matematiikkaa", ilakoi viidesluokkalainen tytär ja nostaa kätensä voitonriemusta ilmaan. Katsomme miehen kanssa toisiamme: "Voi ei, huono juttu!"

Ensi lukuvuonna tytöllä on tunti vähemmän matematiikkaa kuin nyt, eli ainoastaan kolme tuntia viikossa. Samoin vähenevät suomen kielen tunnit - neljästä kolmeen viikossa. Näillä järjestelyillä saadut kaksi tuntia käytetään - mihinkäs muuhun yhtä tuiki tärkeään kuin - ruotsin kielen opiskeluun. (Kaikissa Suomen kouluissa ei samaisiin järjestelyihin ryhdytä, jos käytössä on jo opetussuunnitelman määrittämät minimituntimäärät.)

Ruotsin kielen opettaja korosti vanhempainillassa, ettei pidä siirtää omia, huonoja ennakkoasenteitaan lapsilleen. Asenteet vaikuttavat oppimiskykyyn ja -tulokseen, sehän on pläkki se.

Kevennykseksi kuva tältä aamulta joen suuntaan. Mikäs se siellä kaakottaa?



Vanhempien asenteiden sijaan minua närästää opetushallituksen asenne. Opetushallituksen mukaan meillä on varaa pyllistää matematiikan ja oman äidinkielen opetukselle, samaan aikaan kun muualla maailmassa kiihdytetään matematiikan opiskelua. Esimerkiksi Etelä-Koreassa koululainen käyttää matematiikan opiskeluun yli kymmenen tuntia viikossa. Oululaisen professori  Peter Hästön mukaan Suomessa opetetaan matematiikkaa vähemmän kuin missään muualla. Tässä ympäristössä ruotsin kieleen satsaaminen tuntuu mielipuoliselta. Miksi? Mikä järki seisoo näiden päätöksien takana?

Päivän laskupähkinä: kuinka monta joutsenta on joella?

Valitettavasti opetushallituksen hölmöilyt eivät jää siihen. Ensi syksynä pakollinen ohjelmoinnin opettelu otetaan sekin matematiikan tuntimäärästä. Ammattikoulutuksen puolella digihäröily taas johtaa siihen, että varsinaisen opettavien käytännön aineiden sijaan opetetaan esimerkiksi blogien tekemistä. Eikä tämä ole vitsi!

Tulevaisuuden unelmavisioissa siis syömme blogeja ja asumme blogitaloissa.

tiistai 1. maaliskuuta 2016

Et saa onnitella perheenlisäyksestä

Tänään taas sen huomasin: olen onnistunut kasvattamaan elintasokummun entisen vyötäröni tilalle. En jaksaisi ottaa asiasta paiseita, etenkin kun olen diagnosoinut itselleni vatsalihasten erkaantuman - ihan tavallinen vaiva monesti synnyttäneille naisille. Vatsan muoto siis tuskin palautuu ennalleen ilman kirurgin veistä.

Vaikka en itse hötkyile asiasta, jaksavat muut kaahottaa senkin edestä. Tosin eivät tahallaan ilkeilläkseen, vaan hyvää hyvyyttään - ollakseen kohteliaita. Kuten vajaa vuosi sitten ollessani isoissa sukulaisjuhlissa mättäessäni juuri lautaselle täytekakkua ja pikkuleipiä. "Onneksi olkoon pikkuisen johdosta!" Olin ihan käkenä, mikä ihmeen pikkuinen? Aivojen kiivaan viiden sekunnin louskutuksen jälkeen tajusin: tämä kaikinpuolin mukavanoloinen ja fiksu nainen luulee, että olen raskaana. Voihan kermakakku, mitä tuohon nyt sanoisi? Olin punainen myötähäpeästä, enkä osannut löytää yhtään vitsikästä sanaa. Sopersin jotain yleistä lapsista ja kuopuksesta, ja siirryin syömään kakkua omaan pöytääni. Siellä kerma suupielistä tursuten pohdin, että "siksi ne ovat katsoneet vatsaan eivätkä silmiin". Ja sitäkin ajattelin, että "tulipa laitettua leveä mekko", ja että "ehkä olisi pitänyt ryhdistää mekkoa vyöllä". Ja paljon muutakin ajattelin, mutta kotona jo nauroin koko draamalle ja tuumasin, että se siitä.

Kunnes mies muutaman kuukauden päästä näytti vähän vaivautuneelta. Ei halunnut puhua asiasta, mutta sain lopulta tiristettyä tiedon, että eräs samassa harrastuspiirissä pyörivä rouva oli onnitellut perhettä pikkuisesta. Kuulin tämän onnitteluviestin pyykkiä silittäessäni ja teki mieli silittää samalla myös vatsa tasaiseksi. Tietysti olin tämän rouvan nähdessäni pukeutunut samaan leveään mekkoon, mutta silti... 

Ei maailma yhteen vatsanpullistumaan kaadu, varsinkaan kun kuopus silittelee usein massua ja toteaa samalla hellästi: "Olet nii-in pehmeä!" Silti: ethän koskaan onnittele perheenlisäyksestä jos et ole varma. Tätä sääntöä olen itse noudattanut sen jälkeen, kun lähes onnittelin koulukaveriani. Nielaisin onneksi sanat viime hetkellä, ja juttu jatkuikin toiseen suuntaan. Mikä lie kuudes aisti varoittanut, että "tyst nu!" Kaveri totesi viiden minuutin päästä kuinka ikävältä hänestä tuntuu, kun töissä kysellään mahdollisesta raskautumisesta.

Sosiaalisesti lahjakas tosin pystyy tässäkin tapauksessa säännön rikkovaan lopputulokseen. Kun odotin kolmatta lastamme, kysyi eräs fiksu ja sosiaalisesti lahjakas insinööriäiti mahdollisesta raskaudestani pitkällä lauseella, jossa taitavasti yhdistyi uuden ja kuohkean villatakkini kehuminen  raskauskysymykseen. Harmi, etten muista enää lausetta tarkkaan, se oli todella briljantti. Jos en olisikaan ollut raskaana, olisin silti ollut iloinen kauniista vaatekommentista, ja koska odotin kolmattamme - olin tuplailoinen.

~ ~ ~~ ~~

Potkukelkkailu on hyvää keskivartalotreeniä. Potkuttelin kuopuksen kanssa ulkona pari tuntia ja sen jälkeen reidet ja vatsalihakset (!) olivat ihan kipeinä.

Lapset eivät olisi todennäköisesti koskaan potkukelkkailleet, jos olisimme jääneet kaupunkiin asumaan. Onneksi saimme sukulaisilta vanhat potkukelkat käyttöön. Hyvä niin, koska en tiedä myydäänkö sellaisia kaupoissa enää. Ja en siis puhu niistä pyörällisistä, rollaattorin tapaisista kelkoista:)
Kuopus kokeili isänsä saappaita.
Ensimmäistä kertaa kelkkailemassa - oli kyllä vaikea ohjata.

Lounas syötiin ulkona.
Kuopus harjoitteli tänään kelkalla potkuttelua, mutta luopui puuhasta heti kun kelkka luisui kohti ojaa. Hiihtely sen sijaan sujui paremmin, mutta kaikesta parasta oli isonsiskon lumesta pihalle kyhäämä iso moottoripyörä, jonka ojaan syöksymistä ei tarvinnut varoa.