Ankeuttajan päiväkirjasta päivää

Olen aloittanut uuden blogitekstin monta kertaa ja yhtä monta kertaa olen joutunut jättämään sen kesken. Kun tietokoneella näpyttelystä ei tullut yhtään mitään, tartuin vaihteeksi lyijykynään ja aloin kirjoittaa taas uutta kirjaa. Edellinen kirjaprojekti kesti yli vuoden ja etenin siinä vaivoin toisen kappaleen loppupuolelle. Kirjan työnimi oli "Jumalaton kurvi", ja täytyy myöntää, että heti ensimmäisten lauseiden jälkeen tarinasta alkoi tulla todella outo - eikä siis missään hyvässä mielessä. Olin jo toisessa kappaleessa lopen kyllästynyt päähenkilö taksikuskiiin, sekä ruotsinopettaja Anneen ja odotin vain, että saan tössäyttää taksikuskin kovassa vauhdissa kurviin, jonka jälkeen todelliset seikkailut vasta alkaisivat. Nyt olen laittanut kurvin kaappiin jäähdyttelemään, ja voi olla että sinne saakin jäädä. Olen jo aloittanut uuden kirjan kirjoittamisen, mikä on vapauttavaa. Uuden kirjan kirjoittamisen aloittaminen on vähän niin kuin aloittaisi elämän uudestaan, kaikki on mahdollista ja ihanasti apposen auki.

En muuten ymmärrä näitä huippumenestyneitä kirjailijoita. Miten he ovat onnistuneet yhdistämään kaikki elämänsä osa-alueet? Sillä kun kirjoitan istuu Saimi usein sylissäni, tai vieressäni, tai vetää jalasta tai tukasta. Äiitiii, anna huomioo... Miten siis voi olla mahdollista, että J.K. Rowling kirjoitti ensimmäisen Harry Potterinsa mukavasti kahvilassa istuskellen, höyryävä kahvikuppi kourassaan samalla kun hänen pieni poikansa seurasi tyynesti rattaissa äitylin luomistyön etenemistä? Ehkä muistan väärin, mutta sellainen mielikuva minulle jostain varhaisesta haastattelusta jäi. Eihän se voi olla todellista, sellaisia lapsia voi olla vain Harry Pottereissa.

Kuva pihasta joelle päin. Huomasin vasta tietokoneella kuvaa katsoessani, että miehen törppö oli tullut ikuistetuksi.Kello yhdeksän kieppeillä joesta tulee peili, ihan oikeasti.

Nyt tätä kirjoittaessa on todella kaunis ja kuulas kesäyö (katso yllä oleva kuva), mutta päivällä oli todella ankea tunnelma. Joka päivä on satanut vettä. Niin myös tänään iltapäivällä. Uimavedet ovat kylmiä. Kreikan kriisi ei lopu ja seuraavaa kriisimaata odotetaan. Potentiaalisia ehdokkaita on paljon: Italia, Ranska, Slovenia, Suomi... Oho, Suomi on jälleen kerran kovassa seurassa, melkein ytimessä. Yt-neuvotteluja käydään siellä sun täällä, Sanomakin aloittanee syksyllä taas uuden kierroksen.

Ja minä mikrotasolla mietin mitä teen syksyllä, kun Saimi täyttää kolme vuotta. Jatkanko freelancerina juttujen tekoa, nythän minulla on navigaattorikin enkä enää joudu etsimään juttupaikoille ihmisiltä tietä kysellen. Monesti eksyin, mutta aina löysin paikalle vaikkakin joskus myöhässä. Myöhäistyin esimerkiksi unikeopäivänä unikeko-tittelin saaneen julkisesta kasteluhetkestä ja miespoloinen jouduttiin kastelemaan uudestaan, jotta saisin lehteen kuvia. Siinä menivät unikeon toiset kuivat vaatteet.

Juttukeikat painottuvat iltoihin ja viikonloppihin, eli niihin aikoihin kun lapset ovat kotona. Lisäksi palkkiot ovat vaatimattomia. Ehkäpä jos eläisin yksin ja saisin kaikki mahdolliset yhteiskunnan tuet tai tekisin muita päivätöitä, voisin ostaa juttutuloilla makkaraa leivän päälle tai joskus uuden polyesteripaidan. Leveästi en eläisi silloinkaan, mutta tässä tilanteessa... En todellakaan tiedä, mitä olisi järkevintä tehdä, mutta niin ei tiedä moni muukaan. Linkedinissä levinnyt Annamari Irannon kirjoitus korkeakoulutettujen työttömyydestä herättää tuttuja tuntoja. Suunta on hukassa yhä useammalta ja näkyvissä on vain sankkaa sumua. Niinpä niin, vanhaa ajatusta lainaten: Suomi on ajamassa kohti jäävuorta ja laivan miehistö järjestelee vain kansituoleja.

Saimi odottaa kun isosisko cruisailee. Tytär sanoi, ettei hiekkatiellä eteneminen onnistu, joten vein tytön kuvanoton jälkeen autolla 7 kilometrin päähän asfalttipihalle.

Olemme käyneet tänä sateisena kesänä peräti yhden kerran pyöräilemässä. Poljimme lähikylään ja ostimme jätskit leikkipuistoevääksi.

Tyttären ottama kuva kauppareissulta.

Tienreunustan kukat ovat kauneinta Suomea.