Lehtiä, hiiriä ja susia

Missä talvi luuraa? Ei marraskuun puolivälin jälkeen pitäisi joulupukinmaassa enää haravoida pihalla lehtiä. Haravoiminen on kivaa, kun sitä tekee vaikkapa pari tuntia kuntoiluna. Kun haravoi viikkoja, niin homma alkaa maistua siltä itseltään - eli puulta. Onneksi nyt on trendikästä tietää, että koko huhkiminen on täysin turhaa: kyllä luonto hoitaa pois lehdet ja risukasatkin ovat tärkeitä siilien talvehtimispaikkoja. Siis kerta kaikkisen herttaisen ekologista ja luontoystävällistä ajattelua, ja kaiken huipuksi laiskottelemalla voi tuntea itsensä hikipinko-suorittajaharavoijia paremmaksi. Sinäkin siinä vielä haravoit vuonna 2015, ja puutut luonnon pyhään kiertokulkuun ja viet siileiltä kodin!

Valitettavasti tässä unelmatrendissä vaahterat tekevät poikkeuksen. Ei tarvitse olla puutarhatieteen maisteri todetakseen pihalla, ettei vaahteramattojen alla voi mikään kasvaa. Upeita puitahan ne ovat, pihan kuningattaria joten parempi vain niiata kiltisti haravan ja kottikärryn kanssa. Jotain turhautumisestani ehkä kuvaa se, että seitsemällä kottikärrykuormalla saa aikaan pienen kolon pihan täyttävään vaahteramattoon. Koivukujan lehtimattoon en kajoa ollenkaan, sillä haluanhan toki olla muotivirtauksissa mukana, köh.

Valo oli tänä aamuna todella erikoinen muutaman minuutin ajan. Melkein heti kuvien ottamisen jälkeen laskeutui taas tuttu marraskuinen hämäryys.

Haravoinnin lomassa voi muuten tehdä näppärästi luonnontieteellistä tutkimusta pihavieraista. Viimeksi haravoidessani huomasin tyhjentäessäni kottareita ensimmäistä kertaa, että lehtitunkion ja lyhimmän reittini välille oli tullut este. Iso este, oikea kakkaeste. Kuvailin sitä myöhemmin miehelle  "sellaisia papanoita isossa köntässä ja tai siis oikeastaan kaksi isoa läjää". Mies oli vakuuttunut siitä, että asialla on peura, ja itsekin olin sulkenut pois kissan ja ensiksi mieleen tulleen jäniksen epäiltyjen listalta läjän koon ja rakenteen analysoinnin perusteella.

No niin, väistelin siis kakkakasaa kiertämällä kottarien kanssa pari metriä sivummalta ja sitten... Kun tyhjensin viimeisen kottarin ja tyttökin huusi kyllästyneenä jo täyttä kurkkua "MENNÄÄN SISÄLLE", ajatukset harhautuivat ja kuljin jostain muualta, siis sitä lyhyintä reittiä. Ja sitten havahduin, ei kai... Ja kyllä kai. Kakkaläjässä oli kivat pyörän kuvat ja saappaan pohjassa oli biolannoitetta vaikka viidelle kasvimaalle. Olisi tietysti heti pitänyt siirtää kasa kulkureitiltä syrjään, mutta kun se oikeasti oli tosi ällö läjä, niin ajattelin siirtää ikävää hommaa seuraavaan päivään.

Pihalla käy siis todistetusti ainakin peuroja, ja eilen näin iltapimeässä jonkin peuraa matalamman ison ja ruskean vilahtavan roskiksen lähellä. "Kettu se on", sanoin mielessäni, "sudet eivät ole ruskeita". Toivon, ettei näillä main ala pyörimään samoja susilaumoja, joita on meiltä katsottuna eri suunnissa noin parinkymmenen kilometrin päässä. En muista ikinä pelänneeni lapsena susia, en marjametsässä enkä suunnistaessanikaan. Sudet eivät edes tulleet mieleen, niitähän oli vain saduissa. En olisi siksi ikinä uskonut, että koulaisille järjestetään Etelä-Suomessa erityisiä koulukuljetuksia, "susikyytejä", kuten nyt naapuripitäjässä tehdään. Yhdestä susihavainnosta olen täälläkin kuullut jo pari vuotta sitten: hukaksi epäilty oli vieraillut ainakin yhdessä pihassa ja lumeen jääneistä jäljistä pääteltiin sudeksi. Niin tai näin, näillä tienoilla liikkuu sen verran paljon väkeä myös pimeään aikaan, että en aio ottaa asiasta ylikierroksia - ainakaan vielä.

Kaksi aurinkoa. Tällähän voisi melkein osallistua kuvakisaan, ruma muovituolikin on kuin symboliikkaa.

Viimeistään nyt täytyy hyväksyä, että kesä on jäänyt taakse. Aurinkoinen syksy tuntui jatkavan kesää ikuisuuksiin  ja ekaluokkalainen kävi vielä lokakuun puolella saunasta joessa vilvoittautumassa. Nyt maaseudun katuvaloton pimeys on laskeutunut, ja eilen katsoin haikeana, kun mies kiskoi veneen ja laiturin talviteloille - ja teki samalla yhden piha-asukin kodittomaksi. Mies kertoi, että laiturin alta kuului ensin kovaa rapinaa ja vähän ajan päästä vilisti piisami kovaa vauhtia pakoon.

Onneksi en ollut vieressä, piisami muistuttaa liikaa rottaa. En erityisemmin pidä hiiristäkään, mutta jos pitää valita rotan ja hiiren välillä - niin ehdottomasti hiiri. Lapset näkivät viime viikolla bussipysäkille talsiessaan kuolleen hiiren keskellä tietä. "Me katsottiin sitä läheltä ja sen viiksikarvatkin oli ihan jäässä", sanoi ekaluokkalainen jälkeen päin vähän surullisen kuuloisena.

Lokakuussa vaahteranlehdet olivat vielä puussa