Syksyn satoa ja muuta ajatusvirtaa

Emme ole omenaomavaraisia tänä syksynä kuten aiemmin. Koko omppusato on nyt jäätymässä lehtikasassa maassa ja puissa, eikä pakkasarkussa lohkoina ja soseina. Omenoita tuli vähän, ja nekin vähät ovat madonsyömiä ja rupisia. Tytär löysi pitkän etsimisen jälkeen peräti yhden syötäväksi kelpaavan omenan, ja siitä pikkusiskokin sai haukata toiselta puolelta.

Ei voi mitään, ja samaa ovat kertoneet muutkin. Viinimarjoja tuli sen sijaan tuli paljon, samoin mansikoita kypsyi vielä syyskuussa. Saimi tosin pisti vielä viime viikollakin yhden suuhunsa, mutta raaka ja jäinen makuelämys sai aikaan irvistyksen ja pois sylkäisyn.

Syksy on ollut uskomattoman kaunis ja kuulas, ja olen valosta erittäin kiitollinen. Vuosi vuodelta ovat pimeät syksyt ja talvet aina vain vaikeampi lusia. Maalla ei ole edes katuvaloja ja kyllä - viimeistään marraskuussa kaipaan takaisin kaupungin valoihin ja näyteikkunoiden taakse. Voisin uiskennella ihmisvirroissa, unohtaa pimeyden näyttelyissä, ostoskeskuksissa ja jouluvalaistuilla kaduilla. Se osa on minussa aina, enkä pääse sitä pakoon vaikka asuisin maalla tuhat vuotta.

Kuopus haravoi vaahteranlehtiä innoissaan.

Täällä on kuitenkin muita valoja, oikeastaan miljardeja sellaisia. Kun olimme juuri muuttaneet, vein pilkkopimeässä ja erittäin kireässä pakkasyössä roskapussia jäteastiaan vain sisävaatteet päälläni. Kun käännyin pilkkopimeällä roskiksella takaisinpäin, tuntui kuin olisin astunut suoraan estradille. Jokaista mitätöntä liikettäni seurasivat miljoonat...ei vaan miljardit tähdet. En muistanut kuinka upealta tähtitaivas voi näyttää pilkkopimeässä ja jähmetyin pitkäksi aikaa paikoilleni.

Espoossa asuessani olin kävellyt joskus myöhään illalla läheisille Kilon puoleisille pelloille, ja katsellut pimeässä taivaalle. Kaupungin valot kuitenkin haittasivat näkyvyyttä liikaa. Nyt sen sijaan näin täydellisen tähtitaivaan, ja vasta holtiton kylmätärinä havahdutti menemään takaisin sisälle.

Jokimaisema veneestä kuvattuna lokakuussa.

Elämässä on hetkiä joita ei unohda, ja se roskiskeikka oli juuri sellainen. Mitään maata järisyttävää ei tapahtunut, mutta se muutti jotain. Muistin jotain lapsuudesta, tai oikeastaan jotain paljon kauempaa. Jotain ikiaikaista, ehkä aavistuksia sellaisesta jota jokainen ihminen kantaa kaikista syvimmällä perimässään: ikiaikaista kokemusta pienuudesta, omasta vähäisestä ja ohimenevästä olemuksestaan maan päällä ja toisaalta ymmärryksen hetken siitä, että on kaikesta huolimatta osa sitä kaikkea. Osa maailmankaikkeutta, ja osa jotain isompaa päättymätöntä ja ääretöntä. Koska:

"We are all connected; To each other, biologically. To the earth, chemically. To the rest of the universe atomically.”
 Neil deGrasse Tyson

“The nitrogen in our DNA, the calcium in our teeth, the iron in our blood, the carbon in our apple pies were made in the interiors of collapsing stars. We are made of starstuff.” 
Carl Sagan 

Ps. Tätä postausta nyt lopetellessani, mies ja tytär tulivat joelta soutelemasta. Oli kuulemma hieno iltarusko, ja siis hienoin aika veneillä.