Tervetuloa maalaiskuplaan taas juhannukseksi

Koko mennyt kevät ihmeteltiin kuplassa elämistä. Niinpä niin - maalaiset elävät omassa kuplassaan, kaupunkilaiset omassaan, fitness-missit, kotiäidit, puoluevirkailijat, elokuvaohjaajat ja kaikki muut miljoonat sinivalkoisen sävyt omassaan. Todella yllättävää. Seuraavaksi voimme päivitellä, että aurinko nousi aamulla, torstain on sovittu tulevan keskiviikon jälkeen ja lintu todellakin osaa lentää.

Omassa kuplassani olen kuvitellut, että suurin osa tiedostaa elävänsä kuplassa viimeistään aikuisena. Pikkulapsi vielä kuvittelee pyörittävänsä koko maailmankaikkeutta, lapsi on yhtä aikaa kuu ja aurinko, vuorovesi ja maanjäristys, ja kaikki olevainen alkaa ja päättyy häneen. Sitten tulee teini-ikä, jolloin maailmanvalloitus on ulottuvilla, ja uho nousee potenssiin tuhat ja ihan liian nopeasti aikuisuus, ja muistot uhosta ja maailmanvalloituksesta, jota ei ikinä tullutkaan. Ja ympyrä pyörii ja pyörii, niin kauan kuin uusia maailmanvalloittajia syntyy.

Kuplan huomaa parhaiten ulkoapäin, kunnes tulee osaksi sitä. Asuin Tampereella kymmenen vuotta, ja uustamperelaisena kuvittelin paljasjalkaisten tavoin että Tampere on koko maan talouden ja toimeliaisuuden keskus, jonka kaikki uudishankkeet, tieverkot, ongelmat ja menestymiset ovat keskeisiä koko Suomelle. Ihmettelin suuresti, kun helsinkiläinen opiskelukaverini kertoi, että hän joutuu koko ajan perustelemaan ystävilleen ja sukulaisilleen opiskelupaikkakuntansa valintaa. "Eihän siellä ole mitään", hän kertoi helsinkiläisystäviensä tolkuttavan.

Kun muutin Helsinkiin, Tamperekupla särkyi lopullisesti. "Joo, olisi kiva käydä siellä. En kyllä tunne yhtään, mutta varmaan mukava maalaiskaupunki." Pääkaupunkiseudulla tunnetaan paremmin Phuket tai Lontoo kuin maalaiskaupungit Kuopio, Tampere tai Turku.

Takapihan pöpelikkö kesän alussa.

Ympäristö muokkaa ihmistä, eikä kukaan voi olla immuuni ympäristölleen. Espoolaisena huomasin ajattelevani asioita pääkaupunkiseudun kautta, minua pohdittivat samat asiat kuin monia muitakin espoolaisia. En halunnut Espoota liitettävän Helsinkiin, koska olinhan espoolainen. Tunsin olevani jälleen kerran - ihan kuin Tampereellakin- Suomen todellisessa ytimessä.

Ja maaseutu... mitä siellä böndellä on. Jos maalaiskaupungit epäilyttävät helsinkiläisiä ja espoolaisia, vielä enemmän arveluttaa maaseutu. Maaseutu kelpaa kauhuelokuvan tai oman sisäisen rauhan etsimisen kulissiksi, tai huvittavaksi kaveripiirin postikortiksi, mutta ei ikinä, siis missään nimessä, asuinpaikaksi.

Suvaitsevaisuudestaan ylpeä kaupunkilainen tietää, että maaseudulla kytätään päivät pitkät ikkunassa naapureita, syödään vain perinneruokia kuten lihakeittoa ja lanttulaatikkoa, hakataan kaikki vastaan kävelevät eriväriset ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvat ja mennään nuorena naimisiin lapsuusnaapurin Emman tai Eemelin kanssa - tai jos oikein rohkeita ollaan, löytyy puolisoksi Seurahuoneelta naapurikylän nuori. Sitten elämä onkin jo kuosissaan, jähmetytään samoihin arvoihin ja ajatuksiin koko loppuelämäksi, ja välillä tehdään irtiottoyrityksiä suuntaamalla Kreikkaan tai Espanjaan ikävöimään kotipöydän lanttulaatikkoa.

Maalaisjärjestään ylpeät maalaiset taas tietävät kaupunkilaiset uusavuttomiksi reppanoiksi, jotka itkevät kymmensenttisen lumikinoksen takana "apua, miksi kukaan ei tule auraamaan" sen sijaan että tarttuisivat itse lumikolaan ja työntäisivät viidessä minuutissa lumet pois etuoven tieltä. Kaupunkilaiselle kaikki tulee valmiina: sähkö töpselistä, ruoka ruokakaupasta ja autokyyti bussipysäkiltä. Riittää, että vain on olemassa ja olevinaan, rientää palaverin kautta kahvitauolta viineri suussa takaisin someen, siis huippuakateemisia töitä tekemään. Kaikista tärkeintä on ulospäin annettava vaikutelma, joten viisihenkinen perhe voi ihan hyvin ahtautua 30 neliöiseen yksiöön kunhan osoite löytyy trendikkäältä ydinalueelta. Tilanpuutehan on ekologista ja Ikeasta saa näppäriä ratkaisuja joilla tyhjäkäynnillä olevat seinä- ja kattotilat hyödynnetään viimeistä hukkaneliösenttiä myöten.

Vuodet ja vuosisadat kuluvat, kuplat eivät poksahtele eivätkä ihmiset edelleenkään ymmärrä toisiaan. On helpompi oppia puhumaan koiraa tai hevosta, kuin ymmärtää mitä tuokin tossa vieressä sönköttää.

Saimi juoksee kuplan perässä huhtikuussa.

Lopuksi

Pian alkaa Suomen kesän huippuhetki, jolloin kaupunkilainenkin siirtyy sivistyksestä luontoon. Hetken metsittyminen on kaupunkilaiselle suotavaa, sitten myöhemmin voi taas tuntea itsensä enemmän kaupunkilaiseksi.

Jälleen seurataan juhannusruuhkien etenemistä, kuunnellaan poliisin arvioita ruuhkahuipuista, syödään makkarat, lihat ja uudet perunat, juodaan oluet, valkkarit ja kossut, soudetaan, uidaan, poltetaan kokot. Jälleen mediassa kerrotaan hukkuneista, autokolareista, rattijuopoista ja juhannusfestareista. Ja sama ensi vuonna uudestaan, koska näinhän juhannus kuuluu viettää. Yritin juuri ehdottaa, että jos tänä juhannuksena ei grillattaisikaan. "Eihän se sitten ole mikään juhannus", oli vastaus.

HYVÄÄ JUHANNUSTA KAIKILLE!!!!

Maailmanvalloittaja Saimi toukokuun lopussa.

Jaakko Kolmonenkin olisi kateellinen

Mies kokkaa koko kesän ulkona, jotta koti pysyy viileämpänä. Niin, meillä ei ole ilmalämpöpumppua, mutta eipä alkanut kesä kovasti houkuttele sitä hankkimaankaan.

Mies on varma, että tästä pihakokkauksesta olisi lapsuusajan idoli, Jaakko Kolmonenkin kateellinen. Lohi kypsyi nuotiopadan kupeessa loimuttamalla, eikä savunmakua tullut liikaa. Perunat tulivat valmiiksi siinä sivussa.

Varhaiskaalista tulee kesän paras salaatti, amerikkalaistyylinen coleslaw. Alkukesästä kaali on rakenteeltaan pehmeämpää ja menee helposti pieneksi veitselläkin. Kaalin lisäksi kahdenlaista sipulia (tavallista ja ruohosipulia pihalta), värinä paprikaa (porkkanaa ei ollut kaapissa) ja majoneesia.

Synkkiä mietteitä kesäkuussa

Harva vanhempi vaivautuu lähtemään ainoana aikuisena melko alkeellisiin mökkioloihin 200 kilometrin päähän neljän lapsen kanssa, joista kaksi on uimataidotonta. Mies lähti, eikä (taaskaan) murehtinut miten selviää yksin reissusta, mutta minä murehdin senkin edestä - kuten aina.

Järki sanoo, ettei omasta ajasta pitäisi tuntea huonoa omaatuntoa, vaan nauttia näistä harvinaisista vastuuvapaista hetkistä. Silti on vaikea vaihtaa äitivaihteelta kevyemmälle, ja mieleen pulpahtaa, mitä kaikkea reissulla voi sattua.

Hain tukea äitimoodista irtautumiseen poikkeamalla kirjastoon. Kesä yleensä kutsuu hömppäkirjallisuuden pariin, mutta nyt mielessäni oli jotain muuta. Historiasta(kin) kiinnostuneena olin jo pitkään halunnut lukea Veikko Erkkilän "Vaiettu sota" ja "Viimeinen aamu" -kirjat. Kirjojen aihe on synkkääkin synkempi: venäläisten partisaani-iskut suomalaisiin korpikyliin ja tiesin jo etukäteen, että kirjojen lukeminen olisi siirrettävä yksinäisiin hetkiin. En halunnut katsoa lasten lähettyvillä kirjojen sisältämiä järkyttäviä kuvia pienistä uhreista, enkä selittää miksi välillä pyyhin silmiäni. 

Kirjat kertovat raaoista iskuista rajaseudun kyliin jatkosodan aikana 1941-1944. Muutamista taloista koostuneista syrjäseutujen kylissä asui lähes yksinomaan naisia, lapsia ja vanhuksia - kaikki kynnelle kykenevät miehet olivat sotarintamalla. Naiset ja lapset ovat puolisotilaalllisille joukoille helppoja uhreja, ja kaikkiaan 45 iskussa surmattiin 150-170 (lähteistä riippuen) siviiliä mitä kauheimmilla tavoilla.

Iskuista selviytyneiden eloon jääneiden tuskaa lisäsi se, että rauhanteon jälkeen virallinen Suomi vaikeni asiasta täysin. Selvityksiä ei tehty, aineellista tai henkistä apua ei annettu, joten kukin iskun kokeneista selvisi omillaan niin henkiset kuin fyysisetkin haavansa piilottaen. Sodan voittajat kirjoittavat aina historian, ja partisaanihyökkäyksiä koskevat asiakirjat olivat Suomessa salaisina arkistoissa. Ensimmäiset poliisitutkimukset kylien kokemuksista tehtiin vasta 2000-luvun alussa.

Ensimmäiseksi tartun varhaisempaan kirjaan, "Vaiettuun sotaan" ja yöhön mennessä olen lukenut sen likipitäen yhdeltä istumalta. Aloitan vielä yöllä "Viimeisen aamun" ja jatkan lukemista heti seuraavana aamuna. Olo on raskas kun lasken kirjan kädestäni. Kun katson ikkunasta ulos ja katson kesäkuista maisemaa, näen silmissäni Seitajärvellä asuneen 15-vuotiaan Martta Arajärven kävelemässä 5-vuotiaan pikkusiskonsa Valman kanssa kesäkuisena päivänä heinäpellolla. Tytöt poikkeavat hirsilatoon, jonka seinähirteen Martta kaivertaa puukolla nimikirjaimensa MA ja päivämäärän 13.6.1944. Valman  koko nimen hän kirjoittaa isoin tikkukirjaimin, koska Valma on hänelle tärkeä. Ajattelen, että Valma on varmasti ilahtunut saadessaan nimensä pysyvästi näkyviin, ehkä nauraen pyytänyt isosiskoaan lukemaan nimensä kirjain kerrallaan.

Tuosta päivästä muutaman viikon päästää molemmat tytöt makaavat tapettuina metsäaukiolla. Vieressä makaa kolme muuta siskoa, saman perheen kuudesta tytöistä yksi ainoa, 8-vuotias Mirja selviää hengissä vakavista vammoista huolimatta. Kuusikuukautinen Ritva-vauvakin on ollut partisaanien mielestä vihollinen. Kuusi muutakin kyläläistä on siellä, neljä heistä nuoria tyttöjä. Tytöistä jää viimeiseksi ja monen kohdalla ainoaksi muistoksi saksalaisen sotakuvaajan ottamat ruumiskuvat metsäaukiolta. Kuvat ovat rajattu tiukasti, mutta kirjan tekstit kertovat kaikista muistakin teoista joista ei haluaisi tietää. Niin kuin partisaani-iskuissa yleensäkin, tyttöjen kodit poltetaan, mutta etäämmällä olleessa talossa säilyy yksi valokuva. Siinä silmälasipäinen, kesäkuussa kuvattu Martta katsoo totisena, mutta silmät tuikkien kameraan.

Seitajärveläiset uskoivat olevansa turvassa, sillä sodan isot melskeet olivat kaukana kannaksella. Koko kylän tuho tapahtui lopulta hyvin  nopeasti, vain muutamassa tunnissa. Kaikki mitä on rakennettu vuosikymmeniä, voidaan tuhota silmänräpäyksessä. Rakentaminen on pitkäjänteistä, tuho on aina nopeaa.

Juuri tällä hetkellä haluaisin ajatella jotain viisasta ja lohdullista. Perheeni tulee kotiin puolen tunnin päästä ja on kiva siirtyä takaisin arkeen. Kaikki mitä teemme, koemme, luemme tai ajattelemme, jättävät mieleen jäljen. Nämä kirjat jättivät huonot jäljet ihmisyydestä. En jaksa uskoa, että ihminen oppii ikinä historiasta. Samat virheet ja pahuudet toistuvat, toistuvat ja toistuvat. Enkä tiedä miten maailmaa muutetaan, tai pystyykö sitä edes muuttamaan. Tiedätkö sinä ja jos tiedät, kerrothan muillekin.

Aamutunnelmointia kuvilla

Muksut ovat nukkumassa, ja laitan pari kuvaa edellisaamusta. Aamut ovat kesäkuussa huikaisevan kauniita, joen tummanruskea vesikin näyttää kuvaukselliselta kun aurinko osuu oikeassa kulmassa siihen. Parhaat kuvat saisi viiden aikaan aamusta, mutta jää aamu-uniselta kuvaamatta.

 Sähkölinja kulkee joen yli ja saunailtoina esikoinen käy isänsä kanssa uimassa linjoille saakka.

Riippumatot ovat kovassa käytössä. Tänään muksut loikoilivat tunteja riippumatossa kännykällä surffaamassa ja Aku Ankkaa lukemassa.

Koivukuja on kaunis, mutta työläs pitää siistinä. Pitäisi haravoida koko ajan, joo ei haravoida.

Lapsen kehitys saveen painettuna

Lapsen kehitystä ei arjen keskellä huomaa, se tapahtuu hiipien pikku hiljaa. Parhaiten kehityksen käsittää, kun katsoo lapsen aikaansaannoksia käsitöissä tai kuvaamataidossa. Tai lukee lapsen tekemän fiktiivisen tarinan tai historian esseen.

Tytär kävi taas kesän alkajaiseksi taidekurssin. Kurssi oli 11-vuotiaalle kolmas, ja loppunäyttelyssä käydessäni tajusin, kuinka paljon kädentaidot ovat vuoden aikana kehittyneet. Kotona tytär vähän hymähteli vanhoille töilleen, kehitys on ihan selkeästi saveen valettu.

 Yksi näistä tehty tällä viikolla ja kaksi savityötä on vuoden takaa.

 Yksi kipsitauluista on tältä viikolta.

Suomalaista laatutuotantoa... Heh, joopa joo

Ensimmäisellä soutukerralla oli harras tunnelma.

Tänä kesänä se vihdoin tuli - vene. Voiko rannalla asua ilman venettä? Miehen mukaan ei voi, mutta silti veneen hankintaa edelsi vuosien haikailu ja edestakainen huopaaminen.

Kyse on isosta hankinnasta, jonka arvo on vain viihteellinen. Isossa lapsiperheessä on rahareikiä ja menot kasvavat lasten kasvaessa. Siinä missä kaksivuotias on kulkenut koko ikänsä isosiskon vanhoissa vaatteissa ja vain lahjaksi saadut ovat olleet uusia, ovat isompien lasten tarpeet ja toiveet täysin eri planeetalta.

Maaseudun lapset eivät elä kulutuskuplan* ulkopuolella - valitettavasti. Netti levittää trendit asuinpaikasta riippumatta ja tyttöjen maailma on täälläkin brändihakuinen jo ala-asteiässä. Ei yhtä paljon kuin esimerkiksi Helsingissä tai Espoossa, mutta kyllä meidänkin 11-vuotias tyttäremme tietää tasan tarkkaan mikä on in ja mikä out.

Isossa kokonaisuudessa lasten tavarahankinnat ovat kuitenkin pikkujuttu. Auton pitäminen tulee todella kalliiksi ja kun maaseudulla asutaan niin kaksin kallihimpi. Vanha talo vaatii laittamista, pihaankin olisi hyvä tilata taas soraa ennen kurakelien alkamista ja terassin kunnostusprojekti jatkuu. Ja ne omat toiveet... Ne siirtyvät, siirtyvät ja siirtyvät. Odottavat parempaa aikaa, hautautuvat ja pulpahtavat jälleen takaisin mieleen - kuten vene. Joka kevät mies puhui veneestä ja vaikeni sitten jonnekin kauas tuijottaen. Tänä keväänä saman monologin jälkeen sanoin, että hanki se vene NYT. Sillä aina on tai aina tulee jotain muuta, jotain tärkeämpää. Parempaa aikaa ei tule, eikä se tule odottamalla, paras aika on nyt - huomisesta ei kukaan tiedä. Ties vaikka odottaessa joki kuivuisi, tai kasvaisi umpeen isosorsimoa.

Kuin vene kuivalla maalla

Niinpä meille laskettiin toukokuussa vene hiekkakasan päälle. Täytyy sanoa, että vene istuu maisemaan ja kun mies pääsi ensimmäisen kerran joelle soutelemaan melkein aisti, kuinka taivaalliset pasuunat soittivat ja paratiisin portit olivat apposen auki:)

Olisi ollut kiva lopettaa postaus tähän tunnelmointiin. Vene on suomalainen Kaisla-vene, tehty "perinteitä ja laatua vaalien". Kaisla kertoo myös, että "kaikki veneemme valmistetaan konsernin omalla tehtaalla ja pystymme näin myöntämään Kaisla veneille 5 vuoden takuun".

Laatutuotannosta ei tulisi heti mieleen, että veneen keulan istuinpaikkaan tulee useita murtumia parin soutelun aikana. Niin kuitenkin meidän soutuveneelle tapahtui. Veneen valmistajaan on oltu yhteydessä ja yritys on kysellyt meiltä lisätietoja, mutta pitkä hiljaisuus ei lupaa hyvää. Tietysti on aina mahdollista, että meille sattui laatutuotannon ainoa maanantaikappale. En kuitenkaan omien kokemuksien perusteella uskaltaisi suositella Kaislaa. Jatkosta riippuu, millainen maku tästä suomalaisesta tuotteesta jää.

Ranta on kauneimmillaan ennen juhannusta. Isosorsimo valtaa koko ajan suuremman elintilan ja samalla tukehduttaa kaikki muut kasvit. Kasvin poistamien on erittäin työlästä, sillä se pitää poistaa juurineen.

*Kupla-sanan jatkuva viljely vaalien jälkeisenä ilmiönä haisee jo (ei koske puhetta ja kuplia -blogia:), samoin sana "vatulointi". Onneksi "ruohonjuuritaso" meni vuosikymmen sitten pois. Toivottavasti "voimaantuminen" hiipuu myös ja haudataan yhdessä "innovoinnin" kanssa.
(Edit. Korjattu julmetusti kirjoitusvirheitä ja lisätty kuvateksti)

Toukokuu antaa hyvityksen

Hyvät lukijat, pahoittelen kuukauden pituiseksi venähtänyttä hiljaisuutta. Toukokuussa iski mystinen flunssa, joka vei kaikki voimat ja sai nenän valumaan solkenaan neljä viikkoa. Väsymys tuntui ylitsepääsemättömältä jo aamupäivällä, eikä oloa helpottanut se, että miehen myöhään iltaan venyneiden töiden vuoksi pyöritin arkisirkusta useimmiten yksin. Onneksi mystinen flunssa ei sairastuttanut muita perheenjäseniä, ainoastaan Saimi niisti nenäänsä paitansa hihaan parin päivän ajan.

Pihan vanhin ja komein puu tuo mieleeni Afrikan. Voi melkein kuvitella apinoiden kiipeilevän siinä, joten sanon sitä apinapuuksi.

Niistämisen lomassa istuin viitenä iltana lasten kevätjuhlissa. Aika paljon juhlia, en muista vastaavaa aikaisemmilta vuosilta. Eikä siinä setissä ollut kuin kahden lapsen kevätjuhlia, ja viimeiset, eli kuudennet juhlat nakitin miehen kontolle.

Päätin myös, että paljon saa virrata vettä joessa ennen kuin menen Saimin kanssa "hiljaa paikallaan -istumisjuhliin". Yhdessä tilaisuudessa seurasin lasten ohjelmanumeroita vessasta kuikuillen kunnes siirryin vielä kauemmaksi eteiseen kovaan ääneen mölisevä tyttö sylissä. Toisessa juhlassa taas juoksin permannolla tytön perässä kunnes tajusin ostaa koululaisten myymän bebeneliön, joka lukitsi tytön hetkeksi aikaa tuoliin mussuttamaan. Ja kun leivoksen päällinen oli syöty, alkoi taas juoksu. Aina oppii uutta: meidän kotona rauhallinen 2-vuotias onkin juhlissa ihan hulivilityttö.

Harmitti muuten vietävästi, kun flunssa vei voimat seurata kevään nopeaa etenemistä pihalla ja lähiympäristössä. Kevät on kuin hyvitys maaseudun totaalisen pimeästä, katuvalottomasta talvesta. Talven pimeyteen ja auringon katoamiseen en totu ikinä, kuten eivät monet muutkaan suomalaiset. On täysin käsittämätöntä, ettei evoluutio ole jalostanut suomalaista geneettisesti sellaiseksi, ettei pimeys tuntuisi missään. "Aurinko - kuka sitä kaipaa!"

Sireeni kuvattuna samasta kohdasta 27. huhtikuuta, 7. toukokuuta, 24. toukokuuta ja tänään 1. kesäkuuta (illalla kuvattu).