Bloggaamisen anatomia

Ihan sama mikä blogin aiheena on, bloggaaminen on aina jollain tapaa narsistista. Minäminäminä ja suuret ajatukseni. Ilman suurta "minää" ei ole kuitenkaan mitään kirjoitettavaa. Bloggaaminen eli kirjoittaminen on täysin verrattavissa kaikkeen luovaan toimintaan, kuten vaikkapa maalaamiseen, säveltämiseen tai elokuvien tekemiseen.

Luovuuden muodot ovat monia, ja jokaisella alueella on oma mitta-asteikkonsa jolla tuotoksia arvoidaan. Ja se mitta-asteikko sanoo, että Salvador Dali on suurenmoinen taiteilija, jonka yhdestä teoksesta voidaan maksaa kymmeniä miljoonia euroja. Sama mitta-asteikko toteaa kylmän rauhallisesti, että Matti Möttösen teos "Mäkäräinen hangella" kelpaa Töysän nuorisoseuran näyttelyyn ja on arvoltaan sata euroa.

Blogien arvottaminen on vielä helpompaa: tarvitsee vain katsoa kävijämääriä, ja hyvyys on todettu näin sekunneissa. Olen ajatellut asiaa pitkään, ja tullut tähän päätelmään: hyvä eli suosittu blogi a) tukee lukijansa, eli antaa vinkkejä, neuvoja, opastusta, viihdettä ja tukea lukijalle, tai b) haastaa lukijansa jollain tapaa, eli pohtimaan asiaa uudesta näkökulmasta, ärsyyntymään, suuttumaan - ja ajattelemaan. Muuta ei tarvita, menestysresepti on näin helppo. Kaikki menestysbloggareiden neuvot olla oma itsensä, rehellinen ja "blaa blaaa blaa" ovat turhia, koska viime kädessä kaikki lukijat hakevat teksteistä itseään (tarpeitaan). Puntit ovat silloin tasan: bloggaajat kertovat jotain itsestään ja lukijat etsivät teksteistä itseään. Ja koko kehä on vain inhimillistä toimintaa, siinä ei ole oikeaa tai väärää, ei hyvää tai pahaa.

Entä millaisia ovat bloggarit? Syksyn opinnot ovat saaneet minut lähestymään ilmiöitä kategorioiden kautta: joten tässä viisi hahmottelemaani bloggarikategoriaa.

Idealistibloggari palaa aatteen paloa ja julistaa ajatuksiaan, ideoitaan ja teorioitaan joko räjähtävän innostuksen vallassa tai kylmänrauhalliseksi näennäistutkijaksi heittäytyen. Blogien yleisö voi olla yhtä tulessa kuin kirjoittajakin, jolloin asioista ollaan kiivaasti samaa tai eri mieltä, tai sitten käyttäydytään kuin joukko lehmänhermoisia analysoijia iltapäivän viimeisessä seminaari-istunnossa.

Kunnianhimoisella maalintekijäbloggarilla on näkemys, visio ja päämäärä. Hän tietää mitä haluaa ja miten se muotoillaan. Hänellä on tyylitajua ja värisilmää, ja määrätietoisuus tekee hänestä kriittisenkin silmissä vakuuttavan.  On todennäköisintä, että kaikista bloggareista juuri tämä tyyppi menestyy, ja parhaimmillaan hänestä tulee harvinainen blogilla rikkaaksi -esimerkki.

Määrätietoisuuden tuoma menestys kuitenkin myös ärsyttää lukijoita, ja siksi hänet yritetään kampittaa.

Psykologibloggari hahmottaa kaiken keittiöpsykologian keinoin. Hän ei ole ostanut keltaista paitaa, koska hän halusi keltaisen paidaan vaan koska hän halusi keltaisen paidan. Kaikissa ihmisten teoissa ja sanoissa on piileviä merkityksiä, jotka vain hän voi syvällisesti ymmärtää. Hän tuo mieleen Platonin luolavertauksen, jossa hän ei tietenkään istu luolan perällä varjoja seuraillen vaan katselee valaistuneena luolan suuaukolta kahlehdittuja ihmisjoukkoja.

Kunnianhimoton sunnuntaibloggari kirjoittaa hajanaisesti milloin mistäkin ja hyppelehtii toiminnassaan tuonne ja tänne. Hänellä ei ole selkeää visiota, eikä maalia jota kohti hän kirjoituksissaan tähtää. Blogi on hänelle vähän kuin kaappiin piilotettu karkkipussi, joka kaivetaan esille kun makeanhimo iskee.

Aina avulias bloggari haluaa neuvoa, auttaa ja miellyttää. Hän keskittyy niihin kuviteltuihin toisiin (eli potentiaaliseen yleisöönsä) ja heidän haluihinsa ja tarpeisiinsa. Aina avulias haluaa yleensä olla pyyteetön ja kokee kaupallisuuden kiusallisena. Ainakin jos se tulee julki.

Kategoriat eivät ole jähmeitä ja toisiaan poissulkevia, vaan limittäisiä. Silti joku kategorioista painottuu aina enemmän kuin toinen.
**Tähän vähän teoriaa ympärille, aineistoa ja analyysia ja hepskukkuu - meillä on väitöskirja, gradu tai tutkimus tehtynä :)

Lehtiä, hiiriä ja susia

Missä talvi luuraa? Ei marraskuun puolivälin jälkeen pitäisi joulupukinmaassa enää haravoida pihalla lehtiä. Haravoiminen on kivaa, kun sitä tekee vaikkapa pari tuntia kuntoiluna. Kun haravoi viikkoja, niin homma alkaa maistua siltä itseltään - eli puulta. Onneksi nyt on trendikästä tietää, että koko huhkiminen on täysin turhaa: kyllä luonto hoitaa pois lehdet ja risukasatkin ovat tärkeitä siilien talvehtimispaikkoja. Siis kerta kaikkisen herttaisen ekologista ja luontoystävällistä ajattelua, ja kaiken huipuksi laiskottelemalla voi tuntea itsensä hikipinko-suorittajaharavoijia paremmaksi. Sinäkin siinä vielä haravoit vuonna 2015, ja puutut luonnon pyhään kiertokulkuun ja viet siileiltä kodin!

Valitettavasti tässä unelmatrendissä vaahterat tekevät poikkeuksen. Ei tarvitse olla puutarhatieteen maisteri todetakseen pihalla, ettei vaahteramattojen alla voi mikään kasvaa. Upeita puitahan ne ovat, pihan kuningattaria joten parempi vain niiata kiltisti haravan ja kottikärryn kanssa. Jotain turhautumisestani ehkä kuvaa se, että seitsemällä kottikärrykuormalla saa aikaan pienen kolon pihan täyttävään vaahteramattoon. Koivukujan lehtimattoon en kajoa ollenkaan, sillä haluanhan toki olla muotivirtauksissa mukana, köh.

Valo oli tänä aamuna todella erikoinen muutaman minuutin ajan. Melkein heti kuvien ottamisen jälkeen laskeutui taas tuttu marraskuinen hämäryys.

Haravoinnin lomassa voi muuten tehdä näppärästi luonnontieteellistä tutkimusta pihavieraista. Viimeksi haravoidessani huomasin tyhjentäessäni kottareita ensimmäistä kertaa, että lehtitunkion ja lyhimmän reittini välille oli tullut este. Iso este, oikea kakkaeste. Kuvailin sitä myöhemmin miehelle  "sellaisia papanoita isossa köntässä ja tai siis oikeastaan kaksi isoa läjää". Mies oli vakuuttunut siitä, että asialla on peura, ja itsekin olin sulkenut pois kissan ja ensiksi mieleen tulleen jäniksen epäiltyjen listalta läjän koon ja rakenteen analysoinnin perusteella.

No niin, väistelin siis kakkakasaa kiertämällä kottarien kanssa pari metriä sivummalta ja sitten... Kun tyhjensin viimeisen kottarin ja tyttökin huusi kyllästyneenä jo täyttä kurkkua "MENNÄÄN SISÄLLE", ajatukset harhautuivat ja kuljin jostain muualta, siis sitä lyhyintä reittiä. Ja sitten havahduin, ei kai... Ja kyllä kai. Kakkaläjässä oli kivat pyörän kuvat ja saappaan pohjassa oli biolannoitetta vaikka viidelle kasvimaalle. Olisi tietysti heti pitänyt siirtää kasa kulkureitiltä syrjään, mutta kun se oikeasti oli tosi ällö läjä, niin ajattelin siirtää ikävää hommaa seuraavaan päivään.

Pihalla käy siis todistetusti ainakin peuroja, ja eilen näin iltapimeässä jonkin peuraa matalamman ison ja ruskean vilahtavan roskiksen lähellä. "Kettu se on", sanoin mielessäni, "sudet eivät ole ruskeita". Toivon, ettei näillä main ala pyörimään samoja susilaumoja, joita on meiltä katsottuna eri suunnissa noin parinkymmenen kilometrin päässä. En muista ikinä pelänneeni lapsena susia, en marjametsässä enkä suunnistaessanikaan. Sudet eivät edes tulleet mieleen, niitähän oli vain saduissa. En olisi siksi ikinä uskonut, että koulaisille järjestetään Etelä-Suomessa erityisiä koulukuljetuksia, "susikyytejä", kuten nyt naapuripitäjässä tehdään. Yhdestä susihavainnosta olen täälläkin kuullut jo pari vuotta sitten: hukaksi epäilty oli vieraillut ainakin yhdessä pihassa ja lumeen jääneistä jäljistä pääteltiin sudeksi. Niin tai näin, näillä tienoilla liikkuu sen verran paljon väkeä myös pimeään aikaan, että en aio ottaa asiasta ylikierroksia - ainakaan vielä.

Kaksi aurinkoa. Tällähän voisi melkein osallistua kuvakisaan, ruma muovituolikin on kuin symboliikkaa.

Viimeistään nyt täytyy hyväksyä, että kesä on jäänyt taakse. Aurinkoinen syksy tuntui jatkavan kesää ikuisuuksiin  ja ekaluokkalainen kävi vielä lokakuun puolella saunasta joessa vilvoittautumassa. Nyt maaseudun katuvaloton pimeys on laskeutunut, ja eilen katsoin haikeana, kun mies kiskoi veneen ja laiturin talviteloille - ja teki samalla yhden piha-asukin kodittomaksi. Mies kertoi, että laiturin alta kuului ensin kovaa rapinaa ja vähän ajan päästä vilisti piisami kovaa vauhtia pakoon.

Onneksi en ollut vieressä, piisami muistuttaa liikaa rottaa. En erityisemmin pidä hiiristäkään, mutta jos pitää valita rotan ja hiiren välillä - niin ehdottomasti hiiri. Lapset näkivät viime viikolla bussipysäkille talsiessaan kuolleen hiiren keskellä tietä. "Me katsottiin sitä läheltä ja sen viiksikarvatkin oli ihan jäässä", sanoi ekaluokkalainen jälkeen päin vähän surullisen kuuloisena.

Lokakuussa vaahteranlehdet olivat vielä puussa