Toukokuu antaa hyvityksen

Hyvät lukijat, pahoittelen kuukauden pituiseksi venähtänyttä hiljaisuutta. Toukokuussa iski mystinen flunssa, joka vei kaikki voimat ja sai nenän valumaan solkenaan neljä viikkoa. Väsymys tuntui ylitsepääsemättömältä jo aamupäivällä, eikä oloa helpottanut se, että miehen myöhään iltaan venyneiden töiden vuoksi pyöritin arkisirkusta useimmiten yksin. Onneksi mystinen flunssa ei sairastuttanut muita perheenjäseniä, ainoastaan Saimi niisti nenäänsä paitansa hihaan parin päivän ajan.

Pihan vanhin ja komein puu tuo mieleeni Afrikan. Voi melkein kuvitella apinoiden kiipeilevän siinä, joten sanon sitä apinapuuksi.

Niistämisen lomassa istuin viitenä iltana lasten kevätjuhlissa. Aika paljon juhlia, en muista vastaavaa aikaisemmilta vuosilta. Eikä siinä setissä ollut kuin kahden lapsen kevätjuhlia, ja viimeiset, eli kuudennet juhlat nakitin miehen kontolle.

Päätin myös, että paljon saa virrata vettä joessa ennen kuin menen Saimin kanssa "hiljaa paikallaan -istumisjuhliin". Yhdessä tilaisuudessa seurasin lasten ohjelmanumeroita vessasta kuikuillen kunnes siirryin vielä kauemmaksi eteiseen kovaan ääneen mölisevä tyttö sylissä. Toisessa juhlassa taas juoksin permannolla tytön perässä kunnes tajusin ostaa koululaisten myymän bebeneliön, joka lukitsi tytön hetkeksi aikaa tuoliin mussuttamaan. Ja kun leivoksen päällinen oli syöty, alkoi taas juoksu. Aina oppii uutta: meidän kotona rauhallinen 2-vuotias onkin juhlissa ihan hulivilityttö.

Harmitti muuten vietävästi, kun flunssa vei voimat seurata kevään nopeaa etenemistä pihalla ja lähiympäristössä. Kevät on kuin hyvitys maaseudun totaalisen pimeästä, katuvalottomasta talvesta. Talven pimeyteen ja auringon katoamiseen en totu ikinä, kuten eivät monet muutkaan suomalaiset. On täysin käsittämätöntä, ettei evoluutio ole jalostanut suomalaista geneettisesti sellaiseksi, ettei pimeys tuntuisi missään. "Aurinko - kuka sitä kaipaa!"

Sireeni kuvattuna samasta kohdasta 27. huhtikuuta, 7. toukokuuta, 24. toukokuuta ja tänään 1. kesäkuuta (illalla kuvattu).