Synkkiä mietteitä kesäkuussa

Harva vanhempi vaivautuu lähtemään ainoana aikuisena melko alkeellisiin mökkioloihin 200 kilometrin päähän neljän lapsen kanssa, joista kaksi on uimataidotonta. Mies lähti, eikä (taaskaan) murehtinut miten selviää yksin reissusta, mutta minä murehdin senkin edestä - kuten aina.

Järki sanoo, ettei omasta ajasta pitäisi tuntea huonoa omaatuntoa, vaan nauttia näistä harvinaisista vastuuvapaista hetkistä. Silti on vaikea vaihtaa äitivaihteelta kevyemmälle, ja mieleen pulpahtaa, mitä kaikkea reissulla voi sattua.

Hain tukea äitimoodista irtautumiseen poikkeamalla kirjastoon. Kesä yleensä kutsuu hömppäkirjallisuuden pariin, mutta nyt mielessäni oli jotain muuta. Historiasta(kin) kiinnostuneena olin jo pitkään halunnut lukea Veikko Erkkilän "Vaiettu sota" ja "Viimeinen aamu" -kirjat. Kirjojen aihe on synkkääkin synkempi: venäläisten partisaani-iskut suomalaisiin korpikyliin ja tiesin jo etukäteen, että kirjojen lukeminen olisi siirrettävä yksinäisiin hetkiin. En halunnut katsoa lasten lähettyvillä kirjojen sisältämiä järkyttäviä kuvia pienistä uhreista, enkä selittää miksi välillä pyyhin silmiäni. 

Kirjat kertovat raaoista iskuista rajaseudun kyliin jatkosodan aikana 1941-1944. Muutamista taloista koostuneista syrjäseutujen kylissä asui lähes yksinomaan naisia, lapsia ja vanhuksia - kaikki kynnelle kykenevät miehet olivat sotarintamalla. Naiset ja lapset ovat puolisotilaalllisille joukoille helppoja uhreja, ja kaikkiaan 45 iskussa surmattiin 150-170 (lähteistä riippuen) siviiliä mitä kauheimmilla tavoilla.

Iskuista selviytyneiden eloon jääneiden tuskaa lisäsi se, että rauhanteon jälkeen virallinen Suomi vaikeni asiasta täysin. Selvityksiä ei tehty, aineellista tai henkistä apua ei annettu, joten kukin iskun kokeneista selvisi omillaan niin henkiset kuin fyysisetkin haavansa piilottaen. Sodan voittajat kirjoittavat aina historian, ja partisaanihyökkäyksiä koskevat asiakirjat olivat Suomessa salaisina arkistoissa. Ensimmäiset poliisitutkimukset kylien kokemuksista tehtiin vasta 2000-luvun alussa.

Ensimmäiseksi tartun varhaisempaan kirjaan, "Vaiettuun sotaan" ja yöhön mennessä olen lukenut sen likipitäen yhdeltä istumalta. Aloitan vielä yöllä "Viimeisen aamun" ja jatkan lukemista heti seuraavana aamuna. Olo on raskas kun lasken kirjan kädestäni. Kun katson ikkunasta ulos ja katson kesäkuista maisemaa, näen silmissäni Seitajärvellä asuneen 15-vuotiaan Martta Arajärven kävelemässä 5-vuotiaan pikkusiskonsa Valman kanssa kesäkuisena päivänä heinäpellolla. Tytöt poikkeavat hirsilatoon, jonka seinähirteen Martta kaivertaa puukolla nimikirjaimensa MA ja päivämäärän 13.6.1944. Valman  koko nimen hän kirjoittaa isoin tikkukirjaimin, koska Valma on hänelle tärkeä. Ajattelen, että Valma on varmasti ilahtunut saadessaan nimensä pysyvästi näkyviin, ehkä nauraen pyytänyt isosiskoaan lukemaan nimensä kirjain kerrallaan.

Tuosta päivästä muutaman viikon päästää molemmat tytöt makaavat tapettuina metsäaukiolla. Vieressä makaa kolme muuta siskoa, saman perheen kuudesta tytöistä yksi ainoa, 8-vuotias Mirja selviää hengissä vakavista vammoista huolimatta. Kuusikuukautinen Ritva-vauvakin on ollut partisaanien mielestä vihollinen. Kuusi muutakin kyläläistä on siellä, neljä heistä nuoria tyttöjä. Tytöistä jää viimeiseksi ja monen kohdalla ainoaksi muistoksi saksalaisen sotakuvaajan ottamat ruumiskuvat metsäaukiolta. Kuvat ovat rajattu tiukasti, mutta kirjan tekstit kertovat kaikista muistakin teoista joista ei haluaisi tietää. Niin kuin partisaani-iskuissa yleensäkin, tyttöjen kodit poltetaan, mutta etäämmällä olleessa talossa säilyy yksi valokuva. Siinä silmälasipäinen, kesäkuussa kuvattu Martta katsoo totisena, mutta silmät tuikkien kameraan.

Seitajärveläiset uskoivat olevansa turvassa, sillä sodan isot melskeet olivat kaukana kannaksella. Koko kylän tuho tapahtui lopulta hyvin  nopeasti, vain muutamassa tunnissa. Kaikki mitä on rakennettu vuosikymmeniä, voidaan tuhota silmänräpäyksessä. Rakentaminen on pitkäjänteistä, tuho on aina nopeaa.

Juuri tällä hetkellä haluaisin ajatella jotain viisasta ja lohdullista. Perheeni tulee kotiin puolen tunnin päästä ja on kiva siirtyä takaisin arkeen. Kaikki mitä teemme, koemme, luemme tai ajattelemme, jättävät mieleen jäljen. Nämä kirjat jättivät huonot jäljet ihmisyydestä. En jaksa uskoa, että ihminen oppii ikinä historiasta. Samat virheet ja pahuudet toistuvat, toistuvat ja toistuvat. Enkä tiedä miten maailmaa muutetaan, tai pystyykö sitä edes muuttamaan. Tiedätkö sinä ja jos tiedät, kerrothan muillekin.