Hyvästi ambulanssit, hyvästi hätäkeskus

"Äidiltä meni taas olkapää, tarvittais ambulanssi tänne". Esikoinen soitti jo 12-vuotiaana tottuneesti hätäkeskukseen, kertoi sijainnin ja selitti tilanteen. Tapahtumaketju meni aina saman kaavan mukaan: lapsen puhelu ei koskaan riittänyt hätäkeskukselle, vaan jouduin ähkimään samat asiat omituisessa vääntyneessä asennossa, välillä tuskasta kiljahdellen. Ja sitten tuli ambulanssi - joskus vartin päästä, joskus puolentoista tunnin.

Kaupungissa vietiin suoraan sairaalaan, mutta täällä ensihoitajat sanoivat että kuoppaisen, tuskaisen matkan vuoksi on parempi laittaa olkanivel heti paikoilleen. Olin samaa mieltä - yhden matkan perusteella. Makoilin siis kaksikin kertaa saman kuukauden aikana vatsallani keittiön pöydällä, tippapussi roikkui kattolampusta ja ensihoitaja laittoi olkapäätä paikoilleen. Joskus olkanivel plumpsahti ensimmäisellä yrityksellä takaisin, joskus se ei mennyt kolmannellakaan yrityksellä. Voimakkaasta kipulääkityksestä huolimatta saatoin huutaa tuskasta.

Olin toki yrittänyt saada nivelen itsekin kohdallaan. Nivel ei mennyt mihinkään, mutta taju sen sijaan meinasi mennä.

Kun olkapää menee sijoiltaan pitää terveellä kädellä vaistomaisesti kiinni holtittomasti roikkuvasta kädestä, sillä jokainen arvaamaton liikahdus on kuin voimakas sähköisku, salamana välähtävä kiputälli. Se laittaa huutamaan, vaikka kuinka päättäisi pysyä tyynenä vaikkapa vain siksi, että vauva on nukkumassa.

Yhden kerran olkanivel meni sijoiltaan, kun olin kahdestaan kotona vauvaikäisen kuopuksen kanssa. Siinä sitten oli kaksi parkuvaa tyttöä: toinen huusi pelästyneenä pinnasängyssään ja toinen pinnasängyn vieressä. Vauvan silmin tilanne oli epäilemättä omituinen: äiti yrittää leperrellä mukavia, kunnes kiljuu tuskasta muutaman sekunnin ajan ja jatkaa sitten taas lepertelyä. Todellista kaksoisviestintää.

Viikko sitten joessa oli todella paljon siitepölyä.

Kuopus leikkii Frozenin Elsaa ja pukeutuu joka päivä juhlamekkoon. .

Opin tuntemaan myös alueen ensihoitajat. "Soita vaan, niin tullaan taas laittamaan paikoilleen, mutta toivottavasti ei ihan heti nähdä", huikkasi yksi lähtiessään. "Eihän teidän elämästä tule yhtään mitään", totesi toinen. Olin samaa mieltä, mutta koska leikkauksen tulos on omalla kohdallani hyvin epävarma, halusin aina uskoa että nyt se pysyy, kunhan varon vielä tätäkin liikettä. Ei siis enää kärpäsen lätkäisyä katosta (kärpänen kyllä kuoli), ei enää imurointia oikea käsi edellä, ei enää nopeaa käden nostoa kasvojen suojaksi, ei enää auton oven kurkottelua, ei vessapaperin kurkottelua, ei nopeaa sängystä nousemista.... Elämä oli täynnä sääntöjä ja sääntöjen hetkellinen unohtaminen saattoi johtaa ambulanssin tilaamiseen.


---------VAROITUS HERKILLE, ALAKUVASSA TÄHYSTYSLEIKATTU OLKAPÄÄ :D ------

Kymmenen sijoiltaan menemistä riitti ja nyt leikkaus on onnellisesti takanapäin. Ennen leikkausta olkapää oli työntynyt eteen, selkeästi pienempi kuin vasen ja romahtaneen näköinen. Etukäteen kerrottiin, että siihen laitetaan yksi tai kaksi ankkuria (kuten yleensä), mutta laitettiinkin viisi. Uusi olkapää on kaunis, iso ja...vähän kipeä. Onneksi ei kovin kipeä ja pärjään nyt Buranalla.

Leikkaus meni hyvin, vaikka pelkäsin elämäni ensimmäistä nukutusta todella paljon. Ahtaanpaikankammoisena ajattelin, että naamalle työnnetään väkisin eetterimaski. Ja sitäkin ajattelin, että en ehkä herääkään. Nukusaine laitettiinkin suoraan suoneen ja leikkaussali oli valoisa tila isoine ikkunoineen (olin kuvitellut jotain hautakammion tapaista). Anestesiasairaanhoitaja oli hymyilevä ja sitten katkesi filmi. Kun heräsin olin nälkäinen, ja olisin halunnut syödä heti osastolle tultuani. Huolehtivainen hoitaja sanoi, että olen kovin kalpea ja sain ruuan sijaan happiviikset.

Myöhemmin hoitaja kertoi, ettei minua leikannutkaan etukäteen tapaamani lääkäri, vaan ylilääkäri hallintopuolelta. Hämmennyin siitä, ja kysyin kauhistuneena että leikkasiko minut joku byrokraatti? Hoitaja vakuutti, että kyseinen henkilö leikkaa kyllä joka päivä ja on juuri siirtynyt hallintoon. Seuraavana päivänä byrokraattikysymys nauratti, etenkin kun toinenkin hoitaja mainitsi jälleen, että leikkaaja oli erittäin kokenut. Ihmettelin vähän aikaa, miksi asia pitää ottaa taas esille, kunnes muistin kysymykseni.

Kuntoutus on vielä edessäpäin ja kestää kuukausia. Toivon kuitenkin, että voin sanoa vihdoin hyvästit ambulansseille ja hätäkeskukselle!

Tähystysleikatussa olkapäässä on kolme viiltoa edessä, kaksi takana. Todella siistiä jälkeä ainakin omasta mielestäni. Kuva on otettu heti laastarilapun repimisen jälkeen ja desinfiointiaineetkin pääsivät kuvaan mukaan :) (en ole siis liasta läikikäs)