Et saa onnitella perheenlisäyksestä

Tänään taas sen huomasin: olen onnistunut kasvattamaan elintasokummun entisen vyötäröni tilalle. En jaksaisi ottaa asiasta paiseita, etenkin kun olen diagnosoinut itselleni vatsalihasten erkaantuman - ihan tavallinen vaiva monesti synnyttäneille naisille. Vatsan muoto siis tuskin palautuu ennalleen ilman kirurgin veistä.

Vaikka en itse hötkyile asiasta, jaksavat muut kaahottaa senkin edestä. Tosin eivät tahallaan ilkeilläkseen, vaan hyvää hyvyyttään - ollakseen kohteliaita. Kuten vajaa vuosi sitten ollessani isoissa sukulaisjuhlissa mättäessäni juuri lautaselle täytekakkua ja pikkuleipiä. "Onneksi olkoon pikkuisen johdosta!" Olin ihan käkenä, mikä ihmeen pikkuinen? Aivojen kiivaan viiden sekunnin louskutuksen jälkeen tajusin: tämä kaikinpuolin mukavanoloinen ja fiksu nainen luulee, että olen raskaana. Voihan kermakakku, mitä tuohon nyt sanoisi? Olin punainen myötähäpeästä, enkä osannut löytää yhtään vitsikästä sanaa. Sopersin jotain yleistä lapsista ja kuopuksesta, ja siirryin syömään kakkua omaan pöytääni. Siellä kerma suupielistä tursuten pohdin, että "siksi ne ovat katsoneet vatsaan eivätkä silmiin". Ja sitäkin ajattelin, että "tulipa laitettua leveä mekko", ja että "ehkä olisi pitänyt ryhdistää mekkoa vyöllä". Ja paljon muutakin ajattelin, mutta kotona jo nauroin koko draamalle ja tuumasin, että se siitä.

Kunnes mies muutaman kuukauden päästä näytti vähän vaivautuneelta. Ei halunnut puhua asiasta, mutta sain lopulta tiristettyä tiedon, että eräs samassa harrastuspiirissä pyörivä rouva oli onnitellut perhettä pikkuisesta. Kuulin tämän onnitteluviestin pyykkiä silittäessäni ja teki mieli silittää samalla myös vatsa tasaiseksi. Tietysti olin tämän rouvan nähdessäni pukeutunut samaan leveään mekkoon, mutta silti... 

Ei maailma yhteen vatsanpullistumaan kaadu, varsinkaan kun kuopus silittelee usein massua ja toteaa samalla hellästi: "Olet nii-in pehmeä!" Silti: ethän koskaan onnittele perheenlisäyksestä jos et ole varma. Tätä sääntöä olen itse noudattanut sen jälkeen, kun lähes onnittelin koulukaveriani. Nielaisin onneksi sanat viime hetkellä, ja juttu jatkuikin toiseen suuntaan. Mikä lie kuudes aisti varoittanut, että "tyst nu!" Kaveri totesi viiden minuutin päästä kuinka ikävältä hänestä tuntuu, kun töissä kysellään mahdollisesta raskautumisesta.

Sosiaalisesti lahjakas tosin pystyy tässäkin tapauksessa säännön rikkovaan lopputulokseen. Kun odotin kolmatta lastamme, kysyi eräs fiksu ja sosiaalisesti lahjakas insinööriäiti mahdollisesta raskaudestani pitkällä lauseella, jossa taitavasti yhdistyi uuden ja kuohkean villatakkini kehuminen  raskauskysymykseen. Harmi, etten muista enää lausetta tarkkaan, se oli todella briljantti. Jos en olisikaan ollut raskaana, olisin silti ollut iloinen kauniista vaatekommentista, ja koska odotin kolmattamme - olin tuplailoinen.

~ ~ ~~ ~~

Potkukelkkailu on hyvää keskivartalotreeniä. Potkuttelin kuopuksen kanssa ulkona pari tuntia ja sen jälkeen reidet ja vatsalihakset (!) olivat ihan kipeinä.

Lapset eivät olisi todennäköisesti koskaan potkukelkkailleet, jos olisimme jääneet kaupunkiin asumaan. Onneksi saimme sukulaisilta vanhat potkukelkat käyttöön. Hyvä niin, koska en tiedä myydäänkö sellaisia kaupoissa enää. Ja en siis puhu niistä pyörällisistä, rollaattorin tapaisista kelkoista:)

Kuopus kokeili isänsä saappaita.

Ensimmäistä kertaa kelkkailemassa - oli kyllä vaikea ohjata.

Lounas syötiin ulkona.

Kuopus harjoitteli tänään kelkalla potkuttelua, mutta luopui puuhasta heti kun kelkka luisui kohti ojaa. Hiihtely sen sijaan sujui paremmin, mutta kaikesta parasta oli isonsiskon lumesta pihalle kyhäämä iso moottoripyörä, jonka ojaan syöksymistä ei tarvinnut varoa.